Kolme kuukautta on kulunut siitä, kun viiimeksi sain silittää turkkiasi ja halata sinua. Kolme kuukautta ei ole pitkä aika, mutta tuntuu kuin viimeisestä yhteisestä lenkistämme olisi ikuisuus. Päivääkään ei ole mennyt, etten olisi sinua ajatellut. Enää en ihan joka päivä itke, mutta viimeiset päivät ovat taas olleet pahempia.

Elämä sinun kanssasi oli alusta asti haastavaa. Ensin tulivat allergiat, sitten käytösongelmat. En halua nyt niitä muistella. Me kaksi tiesimme, miten voimme välttää sinulle vaikeat tilanteet, mutta valitettavasti emme voineet elää kaksistaan kaukana ongelmia aiheuttavista tilanteista. Lopulta et jättänyt minulle vaihtoehtoja. Vaikka edelleen joka päivä mietin, teinkö sittenkään oikein.

Sinun elämäsi jäi liian lyhyeksi ja sain nauttia ehdottomasta rakkaudestasi liian vähän aikaa. Päivä päivältä loittonet luotani yhä kauemmaksi, joskus ehkä jopa muistojen ulottumattomiin. En haluaisi niin olevan, vaan haluaisin jälleen viedä sinut lenkille, valita kaupassa sinulle sopivia herkkuja, tuntea taas kuonosi hellän tökkäisyn selässäni, kun kaipaat huomiotani, ja kuulla tassujesi rapsahtavan makuuhuoneen ikkunalautaan sisälle pyytäessäsi. Haluaisin sinun makaavan vakiopaikallasi jaloissani, ottavan minut kotiin vastaan korvat onnesta luimussa. Haluaisin takaisin yhteiset päivämme. Ajan, jonka itse jouduin sydän tuskasta ulvoen katkaisemaan ja riuhtaisemaan sinut luotani.

Sinä lähdit kauniisti nukkuen ikiuneen sinulle tyypilliseen hassuun hyljemäiseen asentoon. En voinut kuin pyytää anteeksi, etten osannut ongelmiasi ratkaista. Et sinä ollut vihainen, et tietenkään, sillä sinä luotit minuun. Petin sinun, rakkaimman ystäväni luottamuksen, enkä koskaan pysty sitä itselleni anteeksi antamaan. Vaikka tiedän, että sinä et kärsi, vaan minä. Minä olen se, joka ikävöi ja itkee.

Sinun lähtösi jälkeen moni asia on tuntunut vaikealta. Koti ei enää tuntunut kodilta ja mökille menokin ilman sinua tuntui väärältä. Yhdessä kulkemillamme metsäpoluilla sydän kirvelee ja kurkkua kuristaa.

Minulle on aina ollut selvää, että lemmikeistä kuuluu kantaa vastuu ja että siihen vastuuseen sisältyy luopuminen, kun sen aika tulee. Sinusta en ollut vielä varautunut luopumaan, en mitenkään. Yhtenä viikonloppuna emme vain lähteneetkään yhdessä mökille, vaan yllättäen ja ykskaks jouduin tekemään tähän astisen elämäni raskaimman päätöksen. Ensimmäiset päivät ilman sinua menivät shokissa. Siivosin raivolla pois silmistä kaiken, mikä muistutti sinusta. Moneen päivään en pystynyt kuuntelemaan mitään musiikkia, sillä kaikesta löysin jotain, mikä muistutti, ettei minulla enää sinua. Etten enää koskaan saa painaa päätäni paksuun pehmoiseen turkkiisi tuntien, että maailmassa on ainakin yksi, joka hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen ja rakastaa minua kaikista heikkouksistani huolimatta.

Kolme kuukautta olen kantanut suruani. Taakan helpottamiseksi otimme toisen koiran. Täyttämään jälkeesi jääneen tyhjyyden ja viemään ajatuksemme pois surusta ja ikävästä. Mutta eihän se koskaan voi sinun paikkaasi ottaa eikä sinua korvata. Sille löytyy kyllä ajan kanssa oma paikkansa särkyneestä sydämestäni, mutta sinä tulet aina olemaan elämäni koira. Heikkouksistasi ja ongelmistasi huolimatta.

Rakas, rakkaampi, Ossi, kunpa vain voisin saada sinut takaisin ❤