Marika Timonen

Nyt on ollut jännittävää. Sain kutsun pitää valokuvanäyttelyn mökkimme naapurisaaren taiteilijoiden paviljongissa. Tämä on ensimmäinen, kenties myös ainoa näyttelyni. On ollut kunnia saada tuoda kuviaan näytille tilaan, jossa sentään on ollut ihan oikeidenkin taiteilijoiden töitä esillä.

PAKINAISTEN PAVILJONKI on itsessään jo pieni nähtävyys. Taiteilijapariskunta Maarit ja Kauko Nissilä rakensi paviljongin puretun turkulaisen taiteilijatalon ovista. Keskellä Rymättylän saaristoa sijaitsevassa paviljongissa on menossa jo viides näyttelykesä ja esillä on ollut paitsi Nissilöiden omaa taidetta myös muiden taiteilijoiden, kuten tänä kesänä Silja Selosen maalauksia.

Olemme mieheni kanssa käyneet katsomassa jokaisen näyttelyn ja kenties on tämän sympaattisen ja persoonallisen gallerian ansiota, että olemme rohkaistuneet/ innostuneet käymään myös muissa näyttelyissä ja museoissa. Taiteesta emme kumpikaan taida paljoakaan ymmärtää, mutta ainakin itse arvostan, kun ihmisistä löytyy luovuutta sekä taitoa, rohkeutta, ja viitseliäisyyttä toteuttaa ideoita, joita muut saattavat joskus pitää pikkuisen hulluina/ eriskummallisinakin.

MAARIT tiedusteli maaliskuussa halukkuuttani pitää näyttelyn. Olin niin otettu, että lupauduin oikopäätä. Vasta lupauduttuani aloin pohtia, että eihän minulla ole niin sanotusti valmiina mitään, mitä laittaa näytille. Kuvia toki on sadoittain ellei tuhansittain, mutta missä muodossa ja mitkä niistä toisin esille.

Alkoi valtava kuvien penkominen. Kiitin itseäni, kun olen koostanut kuvistani kuvakirjoja. Se helpotti työtä merkittävästi, vaikkakin valinnan vaikeutta riitti silti. Ja vaikka kuinka karsin, kuvia tuli silti näyttelyyn pikkuisen liioiteltu määrä. Onneksi aihe tuli annettuna ja pyydettynä, kuvia saaristosta ja luonnosta.

NÄYTTELY avautui pari päivää sitten. Näyttelyä valmistellessa kävin läpi paitsi kuva-arkistojani myös melkoisen tunteiden vuoristoradan ilosta ja ylpeydestä epävarmuuteen ja turhautumiseen. Kuvia selatessa tuli tietenkin monia onnellisia muistoja, mutta myös epäilys, kehtaako otoksiani esille laittaa. En pidä itseäni teknisesti tai taiteellisesti ollenkaan niin hyvänä kuvaajana.

Näyttelytila aiheutti omat haasteensa, jotka toivottavasti onnistuin kääntämään ”voitokseni”. Koska tällaiseen käytännössä ulkotilaan ei mielestäni kannattanut lähteä kovin arvokkaita kuvatulosteita ja kehyksiä teettämään, keksin kehystää pari kuvaa nurkista löytyneillä ikkunapokilla. Tästä sain idean toteuttaa näyttelyn ikään kuin mökkinä, jossa kuvat ovat esillä myös muussa muodossa kuin tauluina, kuten esimerkiksi mukeina ja rasioina.

Koin kuitenkin lievää vakavampaa turhautumista, kun moni pikkuseikka tökki vastaan: Tein kuviin liian suuret signeeraukset tai ne osuivat väärään paikkaan, kuvamukeissa en huomannut huomioida kätisyyttä, yksi juliste oli valmiiksi ryppyinen, toisen tuhrin jne. Lieneekö lopulta yksikään ”teoksista” virheetön. No kenties näyttely on tällaisenaan tekijänsä näköinen, pikkuisen suurpiirteinen ja enemmän innostuksesta kuin osaamisesta kertova. Ensi kerralla sitten, jos sellainen vielä tulee, osaan vähän paremmin.

TOIVON tietenkin, ettei yleisö kiinnitä niinkään huomiota kissan kokoisiin signeerauksiin tai muihin kupruihin, vaan näkee kuvissa sitä kauneutta, mitä minäkin olen nähnyt kuvia ottaessani. Toivon, että kuvat toisivat iloa ja hyvää mieltä, sillä tällaisena maailmanaikana sitä uskoakseni tarvitaan.

Olen itse kyntänyt aika syvissä vesissä ja käynyt jo miehenikin hermoille purkaessani maailmantuskaani hänen valmiiksi raskasta taakkaa kantaville harteilleen. Selatessani kuvia sain muistutuksen, ettei ihan kaikkea vielä ole tuhottu ja että vielä on jäljellä hyvää ja kaunista, jota vaalia ja josta iloita.

MUTTA mikä minua eniten jännitti? Ei niinkään näyttelyn saama vastaanotto, sillä siinä luotin ihmisten armollisuuteen ja hyväntahtoisuuteen. Enkä erehtynyt, sain mukavalta tuntunutta palautetta ja myös seurata, miten kuvat herättivät katsojissa omia muistoja ja tunteita. Kenties koskettavinta oli erään naiset sanat, kun hän kiitti minua itseään liikuttaneesta kuvasta, jonka uskoi muistavansa vielä palvelutalossakin.

Enemmän minua jännitti avajaiset ja ihmisten kohtaaminen. Avajaisissa jouduin olemaan itsekin esillä ja pitämään pienen puheen. Huh, se olikin näyttelyn pitämisen vaikein osuus ja aiheutti kaksi päivää kestäneen päänsäryn. Toisaalta, aika turhaan jännitin. Ihmiset olivat yhtä lempeitä kuin aurinko, joka helli avajaisia. Oli myös mielenkiintoista päästä kuulemaan saarelaisten tarinointia. En joutunut olemaan sillä tavalla päivän ”tähti” kuin pelkäsin, vaan ennemminkin pääsin osaksi saarelaisten yhteisöä.

Oli mieltä lämmittävää saada myös lähes kaikki omat rakkaimmat ihmiset paikalle. Tässä vaiheessa voinkin kai sanoa olevani kiitollinen, vaikka vähän vierastan sellaista tyhjältä kuulostavaa kiitollisuushöpinää, jota nykyaikana niin monessa yhteydessä viljellään.

(PS: Näyttely on avoinna 30.8. asti.)