Marika Timonen

Sanoin ja kuvin

recent posts

  • Kaukainen ”kotikaupunki”

    Kaukainen ”kotikaupunki”

    Joskus lähelle on kamalan pitkä matka. Olen syntynyt ja asunut elämäni ensimmäiset seitsemän vuotta Turussa. Heidekenillä syntynyt, paljasjalkainen turkulainen siis. Tai sitten en.

    Ensimmäisiltä vuosiltani en muista, luonnollisestikaan, Turusta juuri mitään. Asuimme Lausteella ja Varissuolla. Eivät tainneet olla kovin hyvässä huudossa silloinkaan. Siitä huolimatta sain kuusivuotiaana jäädä aamuisin heräilemään itsekseni ja omia aikojani kävellä viereiseen kerrostaloon tuttavalle hoitoon. (Olin jo silloin tavattoman aamu-uninen ja äiti kyllästyi raahaamaan unesta vetelää mukulaa päiväkotiin aamukuuden aikaan).

    Kadehdin ihmisiä, jotka saivat asua noissa järjettömän hienoissa kerrostaloissa.

    Varissuolta muistan naapurin elementtikerrostalojen julkisivuratkaisun: isot pyöreät reiät seinässä. Asuntojen seinässä ne eivät tietenkään olleet, mutta enpä enää pysty hahmottamaan, mitä osaa rakennusta ne mahtoivat olla. Joka tapauksessa nuo reiät hivelivät lapsen silmää 😀 ja kadehdin ihmisiä, jotka saivat asua noissa järjettömän hienoissa kerrostaloissa.

    Etäisesti muistan myös vuonna 1981 valmistuneen entisen Itäkeskuksen, nykyisen Varissuon liikekeskuksen. Ja olihan sekin lapsen silmin ainutlaatuisen hieno ja jännittävä. Sittemmin olen alkanut arvostaa hieman toisenlaista arkkitehtuuria.

    Varhaisesta lapsuudesta Turusta on jäänyt mieleen myös suihkulähde, jota ei enää ole (sijaitsi mahdollisesti Yliopistonkadulla) sekä Puutorin rahapuu. Muistan haltioituneena tuijottaneeni tuota puuta, kun äiti oli hakemassa Puutorin grilliltä haukattavaa.

    Muistan haltioituneena tuijottaneeni tuota puuta.

    Täyttäessäni seitsemän vuotta, perheeni muutti maalle noin 40 kilometrin päähän Turusta. Ensimmäinen reissu uudelle kotipaikkakunnalle oli pitkä ja raskas. Luulin, ettemme koskaan pääse perille. Pahaksi onneksi kun matkalla rengaskin puhkesi.

    Meni joitakin vuosia ennen kuin aloin ottaa Turkuun uudelleen kontaktia. Alakoulun viimeisillä luokilla matkasimme kavereiden kanssa bussilla Turkuun ostoksille. Linja-autoasemalta käveltiin Hansa-kortteliin. Kristiinankadun Hesburgerilla syötiin maailman parhaimmat hampurilaiset. Myöhemmin olen kyllä alkanut arvostaa enemmän perinteisiä grillihamppareita.

    Täysi-ikäistyttyä liikkumisalue Turun keskustassa hieman laajeni: Eerikinkadulle Moritziin, Puutarhakadulle Time Outiin, Humalistonkadulle Kiltaan ja tietysti Ruissaloon Ruisrockiin ja niin edelleen. Sittemmin on toki tullut liikuttua Turussa muuallakin, mutta siitä huolimatta heräsin tänä viikonloppuna siihen, miten vieras syntymäkaupunki minulle kuitenkin on. Ja vieraaksi se edelleen jäi, koska kamala keli, levoton mies ja katse kännykässä (piti tarkistaa pojan lätkämatsin ottelutulos)

    Kurkistus Kakolaan

    Saimme lapsilta joululahjaksi lahjakortin Kakolanruusuun ja kävimme nyt lunastamassa lahjamme. Kakolanmäki on tietysti ollut olemassa aina, mutta mitään asiaa minulla ei luonnollisestikaan ole alueelle ollut. Ainakaan silloin, kuin vankila vielä toimi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Kakolanmäellä on kuitenkin tapahtunut paljon, mutta minä olen onnistunut vain ohittamaan alueen Linnankatua pitkin ajellen. Matkalla ravintolaan sainkin todeta saapuneeni Turussa alueelle, jossa en ole koko lähes 44-vuotisen elämäni aikana ikinä liikkunut. Minulle olisi avautunut kokonaan uusi kaupunki, ellei katseeni tosiaan olisi ollut siinä kännykässä. Tämä asia jäikin nyt hieman takaraivoon kolkuttelemaan. Pakkohan tuolla on mennä uudelleen käymään, ajan kanssa ja toivottavasti ilman sateenvarjoa. Sen verran nimittäin sentään rekisteröin, että katseltavaa olisi ollut.

    Kakolan tarina toki on kolkko. Jotain silmääni miellyttävää entisen vankilan jylhissä seinissä ja koruttomassa miljöössä kuitenkin on. Ellei keli olisi ollut umpisurkea, olisi taatusti jäänyt pitkäksi toviksi alueelle hortoilemaan. Nyt tyydyimme vain piipahdukseen Kakolanruusussa. Miestä tokikaan olisi edes alueeseen tutustuminen kiinnostanut, hän kun on työn puolesta saanut siellä pyöriä. Ei, ei mitään rikollista, vaan täysin laillista. Ovia ja ikkunoita ovat Kakolanmäen uudisrakennuksiin toimittaneet.

    Ei, ei mitään rikollista, vaan täysin laillista.

    Kakolanruusussakaan ei ole aiemmin tullut käytyä. Tämän kokemuksen perusteella varmasti tulee toistekin mentyä. Ruoka oli todella hyvää, palvelu ystävällistä ja iloista, ja miljöö kiehtova. Vankilan omaisuusvarastoon rakennettu ravintola holvikaarikattoineen oli melko pelkistetty, mutta sehän tällaisessa paikassa kuuluu vain asiaan. Paksujen seinien sisällä tunsi todellakin olevansa kiven sisässä, kun kännykän oma nettikään ei toiminut. Mikä onkin varsin hyvä asia. Tosin enpä minä siltikään malttanut kädenjatkettani kokonaan unohtaa. Pitihän sitä annoksista kuvat ottaa.

    Seljankukilla ja inkiväärillä maustetun alkujuoman ainut huono puoli oli se, että se meinasi mennä päähän.
    Punajuuritartar ja sokerisuolattu lohi maistuivat mainiolta, mutta alkupalan kruunu oli Bakeri Å:n ruisleipä.
    Meillä oli Kakolan pidot -lahjakortti, mutta a la carte -listaltakin syömingit ja juomingit voi valita. Minulta suositus pidoille!
    Naudan poski ja savustettu choron-kastike vei kielen mennessään. Pitojen jaettavista annoksista riitti hyvin molemmille.
    Talon ”snickerspatukka”, suolaisenmakea jälkiruoka kelpasi miehellenikin, joka yleensä jättää makeat jälkkärit syömättä.
    Ei sovi ruokien jatkoksi, mutta mainitsemisen arvoinen on myös ravintolan wc. Poikkesi muusta tyylistä!
  • Kirja taas käteen

    Kirja taas käteen

    Olen pitkään haaveillut herättäväni henkiin lapsuudesta ja nuoruudesta rakkaan harrastuksen lukemisen. Toki olen viimeisinäkin vuosina lukenut ahkerasti, mutta lähinnä lehtiä. Kirjallisuuteen olen kajonnut satunnaisemmin.

    Lapsena ja nuorena tosiaan tuli luettua paljon. Jos ei ihan aamusta iltaan niin illasta aamuun. Varsinkin nuorena vietin monia öitä nenä kiinni kirjassa. Lukemistoni en voi kehuskella olleen maailmankirjallisuuden klassikoita. Lapsena ahmin Neiti Etsiviä ja Mervi Jalon Nummelan ponitalli -sarjan kirjoja. Teininä tykästyin romanttiseen ”historialliseen” hömppään kuten Catharine Cooksonin kirjoihin. Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarjan kirjat lukeutuivat myös mielilukemisiini. Nuorena aikuisena puolestaan kiinnostuin Jane Austenin romaaneista ja Jean Sassonin kirjoittamasta saudiprinsessa Sultanan tarinasta.

    Lukuinto lopahti jonnekin luentojen ja iltasatujen välimaastoon. Lukuharrastuksen jäämiseen vaikutti kaksi seikkaa. Ensinnäkin opiskelin vielä siihen aikaan, kun lapset olivat pieniä. Tieteellisen kirjallisuuden lukeminen oli jokseenkin raskasta kolmen pienen pyöriessä jaloissa. Kovin paljon kevyempi ei ollut kirjallisuustieteessä vaadittu lukulistakaan. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä vei vähänkin ilon lukemisesta. Toiseksi perhe-elämä ei millään tavalla suosinut tapaani lukea. Kirjaan tarttuessani nimittäin haluan uppoutua siihen täysin ja keskeyttämättä useiksi tunneiksi. Lapsiperheessä lukurauhan saa ehkä yhdeksi riviksi kerrallaan. Tosin suunnilleen sillä tavallakin on tullut luettua. Antti Heikkisen Juice Leskisestä kirjoittamaa Risainen elämä -teosta kahlasin ehkä vuoden verran sivu kerrallaan.

    Lukuinto lopahti jonnekin luentojen ja iltasatujen välimaastoon.

    Lasten kasvettua olen elätellyt kuvitelmaa, että aloittaisin lukuharrastuksen uudelleen. Liian hektistä on edelleen ollut. Ja kynnys lukemiseen on noussut. Enää en oikein tiedä, mitä kirjastosta etsisin. Useimmiten helpointa onkin ollut tarttua dekkareihin ja trillereihin. Mutta esimerkiksi viimeksi lukemani David Lagercrantzin Tyttö joka eli kahdesti ja S.K. Tremaynen Ennen kuolemaani olivat pieniä pettymyksiä.

    Stieg Larssonin luoman Millenium-sarjan kuudennessa osassa häiritsi elokuvamaiset taistelukohtaukset. En voi sietää toimintaleffoja, joissa luodit viuhuvat, pommit paukkuvat, liekit loimuavat ja veitset heiluvat, mutta silti niin sankarit kuin konnat nousevat kuolemankielistä aina uusiin taisteluihin. En enää muista, oliko Larssonin alkuperäisteoksissa tällaista, mutta Tyttö joka eli kahdesti -kirjan utopistiset taistelut kävivät tympimään. Tämän kirjan perusteella Lisbeth Salanderin ja Mikael Blomqvistin tarinan olisi puolestani voinut jättää Larssonin trilogiaan.

    S.K. Tremaynelta olen aiemmin lukenut Tulilapsen. Koska en vieläkään saanut käsiini himoitsemaani Jääkaksosia, tyydyin Ennen kuolemaani -kirjaan. Ennen kuolemaani toistaa Tulilapsesta ja arvatenkin myös Jääkaksosista tuttua teemaa, jossa yksilapsisen perheen ainokainen alkaa käyttäytyä oudosti. Ainakin näille kahdelle lukemalleni, luultavasti mös Jääkaksosille, yhteistä on myös aavemainen tunnelma. Niin kauan kuin ei liikuta scifin puolella, tietty aavemaisuus sopii minulle. Epäluonnollisuus ei kuitenkaan iske minuun vaan pidän enemmän realismista. Varsinkin Ennen kuolemaani -kirjassa niin juonenkäänteet kuin henkilöiden käyttäytyminen ovat epäuskottavia. Luin kyllä kirjan yhdessä yössä loppuun, mutta kirjan sulkiessa olo oli lähinnä, että ”vai niin”. Pykologiselta trilleriltäkin kaipaan uskottavuutta. Sadut ovat sitten asia erikseen.

    Parhaillaan käsissäni on Jussi Adler-Olsenin Selfiet. Sen ensimmäisissä luvuissa esitellyt ihmiset ovat epämiellyttäviä ja luotaantyöntäviä, vailla minkäänlaista samaistumispintaa. En tiedä, saanko kirjaa loppuun luettua.

    Mutta ehkä kuitenkin tästä vielä uusi luku-ura urkenee. Selfiet on jo kolmas kirja kuukauden sisään. Haaveissani on ainakin hankkia Kersti Juvan Löytöretki suomen kieleen. Ihan jotain muuta siis kuin dekkari tai trilleri.

    Tähän loppuun listaan minulle mieluisimmat tai eniten vaikuttaneet kirjat satunnaisessa järjestyksessä ilman selityksiä.

    • Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär
    • Väinö Linna: Tuntematon sotilas
    • Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
    • Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajat
    • Milla Paloniemi: Kiroileva siili -sarjakuvat
    • Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
    • Herbjørg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos
    • Sofi Oksanen: Puhdistus ja Kun kyyhkyset katosivat
    • Katja Kettu: Kätilö ja Yöperhonen
    • Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

    Ja on niitä monia muitakin, kunpa vain pystyisi kaikki muistamaan. Näistähän moni on viimeisimmiltä vuosilta.

  • Sijoitus hikipyykkiin

    Sijoitus hikipyykkiin

    Jälleen takana yksi viikonloppu kiekkokatsomossa. Kaikkien näiden yhdentoista vuoden aikana olen luultavasti nähnyt noin 280 junnuottelua leijonaliigasta nuorempiin B-junioreihin. Tähän päälle jokusia divariotteluita.

    Monenlaisia ajatuksia on vuosien varrella kiekkoäidin päässä pyörinyt. Nykyisin sitä osaa jo ottaa sikäli rennommin, että enää ei tarvitse miettiä, josko vaikka siitä omasta pojasta pitäisi leipoa NHL-tähti. Ei sillä, että tuollaisia vakavasti oltaisiin pohdittukaan. Mutta monenlaisia mietteitä toki on ollut junnukiekkoilusta ja vanhempien roolista noin yleisellä tasolla. Ja totta kai, yhä edelleen jääkiekko kaikenlaisia ajatuksia herättää. Tällä hetkellä päällimmäisenä kuitenkin on tyytyväisyys.

    Kahden kiekkojunnun harrastaminen ei ole halpaa lystiä. Uskoakseni jokaisen sentin olemme kuitenkin sijoittaneet vähintäänkin hyvin. Meille vanhemmille tämä sijoitus ei tietenkään ole poikinut, eikä tule poikimaan kuin korkeintaan liiasta jännityksestä johtuvan vatsahaavan, mutta pojille harrastus on antanut ja antaa varmasti vielä vuosia eteenpäin pääomaa, jonka arvoa on vaikea mitata.

    Jo nyt voin melkoisella varmuudella sanoa, että jokin laji tulee taatusti liikuttamaan poikiamme läpi elämän. Kun ”pyykkituvassamme” haisee hiki niinäkin päivinä, jolloin pojillamme ei ole ollut ohjattuja treenejä, voin äitinä onnitella onnistuneeni ainakin jossakin asiassa. Olemme kasvattaneet pojistamme liikkuvia nuoria miehiä, mikä ei tänä päivänä ole mikään itsestäänselvyys. Sohvaperuna ei ole tullut tyttärestäkään, vaikka samanlaista panosta en valitettavasti voi kehua meidän laittaneen hänen ratsastusharrastukseensa.

    Kahden kiekkojunnun harrastaminen ei ole halpaa lystiä.
    Uskoakseni jokaisen sentin olemme kuitenkin sijoittaneet vähintäänkin hyvin.

    Itse en ole ollut koskaan mikään himoliikkuja. Ennemmin olen inhonnut hikoilua ja veren makua suussa. Mutta lasten liikkumista on ollut ilo seurata. Jopa niin iso ilo, että sen vuoksi on ollut valmis sietämään peleissä ja leikeissä kolhiintuneita seiniä, kammottavia pelikenttiä pihamaalla ja muita silmää hiveleviä urheilun seuraamuksia kotinurkissa.

    Urheilullisuus ja liikunnallisuus antavat taatusti terveet eväät elämään, eikä pidä unohtaa joukkuelajien tuoman sosiaalisen pääoman merkitystä. Iloineen ja pettymyksineen jääkiekko on varmasti antanut lisäksi monia muistoja. Ja totta puhuen, on lasten harrastaminen antanut meille vanhemmillekin myös muuta kuin keveämmän kukkaron ja vatsahaavan.

    LASTEN HARRASTAMINEN vaatii vanhemmilta aina sitoutumista. Monet talkootyötunnit tehneenä ja useita kilometrejä poikia treeneissä ja peleissä kuljettaneena voin kuitenkin sanoa, että niin sanotusta omasta ajasta tinkiminen on kannattanut. Lasten harrastusten myötä olen saanut tutustua moniin uusiin ihmisiin. Joihinkin on ollut ilo, toisiin sanotaanko mielenkiintoista tutustua. Välillä on hämmästytty, joskus kummastuttu ja toisinaan kimpaannuttu, mutta erilaiset ihmiset ja kohtaamiset ovat vain tuoneet sisältöä elämään ja avartaneet omaa ajattelua.

    Kaukalon laidalla on vanhempien kesken jaettu monet ilot ja harmit. Lasten harrastaminen tuo myös eri sukupolvia yhteen. Hauskinta on ollut huomata, että poikien kasvaessa miehiksi ja junnulätkän vaihtuessa divarikiekkoiluksi vanhemmat edelleen jaksavat lähteä kannustamaan. Ja vielä hauskempaa on ollut huomata, että kiekkoperhe pitää otteessaan senkin jälkeen, kun oma tai omien lasten peliura on ohi.

    Vanhempi poikani pelaa nyt III-divisioonassa ja nuorempi B2-junnuissa. Jännitettävää riittää siis useimmiten koko viikonlopuksi. Mikäli päivän Turun Sanomissa ollutta Kamala luonto -sarjakuvaa on uskominen, pieni jännitys kuitenkin tekee vain hyvää aineenvaihdunnalle. Jos vain voisi säätää sen jännityksen hieman pienemmälle. Itselläni kun on tapana jännittää niin, että jalat kramppaa ja henki salpautuu. Vaikka ei edes ole kovin tosi kyseessä.

  • Takaisin luontoon

    Takaisin luontoon

    Luonnossa liikkuminen on yksi tämän hetken trendikkäimpiä tapoja ulkoilla ja ylläpitää kuntoa. Kurjenrahkan kansallispuistossa kävijämäärät ovat lisääntyneet. Nuuksiosta Jari Sarasvuo juuri loppiaisen aattona raportoi, ettei parkkipaikalta meinannut tilaa löytyä. Toissasyksyisellä retkellämme Pienellä karhunkierroksella saimme jatkuvasti väistellä vastaantulijoita. Vipinää tuntui loppiaisen aattona olevan myös Marttilan eräreitistöllä.

    Mikä vetää ihmisiä liikkumaan luontoon? Meillä on pitkään ollut vallalla fitnessbuumi, jonka siivittämänä kuntosaleja on noussut hylättyihin liiketiloihin jokaiseen kadunkulmaan. Ehkäpä nyt ollaan siirtymässä oman kehon trimmaamisesta kokovartalo kehon- ja mielenhuoltoon.

    Raitis ilma ja kauniit maisemat ovat taatusti paras mahdollinen miljöö lempeään liikuntaan. Hektisen arjen vastapainoksi moni kaipaa nyt luonnon suomaa rauhaa. Retkeilyn trendikkyys tosin hieman sitä rauhaa syö, ja suosituimmilla luontopoluilla ja eräreiteillä aletaankin kohta tarvita kahta kaistaa.

    Marttilan eräreitistöllä on toistaiseksi saanut samoilla melko rauhassa. Osasyynä lienee se, ettei reitistöä ole juurikaan mainostettu saati huollettu. Viime aikoina pitkospuita ja reittimerkkejä on jonkin verran uusittu.

    Marttilassa on kaksi eri reittiä, joiden välillä kulkee yhdyspolku. Molemmilla reiteillä on laavu. Laavut ovat kohtuullisen hyvässä kunnossa, mutta omia klapeja kannattaa matkaan varata. Suositeltavaa on myös napata lähtöpaikoilla kuva reittikartasta, jos ei halua matkan varrella harhautua.