Jälleen takana yksi viikonloppu kiekkokatsomossa. Kaikkien näiden yhdentoista vuoden aikana olen luultavasti nähnyt noin 280 junnuottelua leijonaliigasta nuorempiin B-junioreihin. Tähän päälle jokusia divariotteluita.
Monenlaisia ajatuksia on vuosien varrella kiekkoäidin päässä pyörinyt. Nykyisin sitä osaa jo ottaa sikäli rennommin, että enää ei tarvitse miettiä, josko vaikka siitä omasta pojasta pitäisi leipoa NHL-tähti. Ei sillä, että tuollaisia vakavasti oltaisiin pohdittukaan. Mutta monenlaisia mietteitä toki on ollut junnukiekkoilusta ja vanhempien roolista noin yleisellä tasolla. Ja totta kai, yhä edelleen jääkiekko kaikenlaisia ajatuksia herättää. Tällä hetkellä päällimmäisenä kuitenkin on tyytyväisyys.
Kahden kiekkojunnun harrastaminen ei ole halpaa lystiä. Uskoakseni jokaisen sentin olemme kuitenkin sijoittaneet vähintäänkin hyvin. Meille vanhemmille tämä sijoitus ei tietenkään ole poikinut, eikä tule poikimaan kuin korkeintaan liiasta jännityksestä johtuvan vatsahaavan, mutta pojille harrastus on antanut ja antaa varmasti vielä vuosia eteenpäin pääomaa, jonka arvoa on vaikea mitata.
Jo nyt voin melkoisella varmuudella sanoa, että jokin laji tulee taatusti liikuttamaan poikiamme läpi elämän. Kun ”pyykkituvassamme” haisee hiki niinäkin päivinä, jolloin pojillamme ei ole ollut ohjattuja treenejä, voin äitinä onnitella onnistuneeni ainakin jossakin asiassa. Olemme kasvattaneet pojistamme liikkuvia nuoria miehiä, mikä ei tänä päivänä ole mikään itsestäänselvyys. Sohvaperuna ei ole tullut tyttärestäkään, vaikka samanlaista panosta en valitettavasti voi kehua meidän laittaneen hänen ratsastusharrastukseensa.
Kahden kiekkojunnun harrastaminen ei ole halpaa lystiä.
Uskoakseni jokaisen sentin olemme kuitenkin sijoittaneet vähintäänkin hyvin.
Itse en ole ollut koskaan mikään himoliikkuja. Ennemmin olen inhonnut hikoilua ja veren makua suussa. Mutta lasten liikkumista on ollut ilo seurata. Jopa niin iso ilo, että sen vuoksi on ollut valmis sietämään peleissä ja leikeissä kolhiintuneita seiniä, kammottavia pelikenttiä pihamaalla ja muita silmää hiveleviä urheilun seuraamuksia kotinurkissa.
Urheilullisuus ja liikunnallisuus antavat taatusti terveet eväät elämään, eikä pidä unohtaa joukkuelajien tuoman sosiaalisen pääoman merkitystä. Iloineen ja pettymyksineen jääkiekko on varmasti antanut lisäksi monia muistoja. Ja totta puhuen, on lasten harrastaminen antanut meille vanhemmillekin myös muuta kuin keveämmän kukkaron ja vatsahaavan.
LASTEN HARRASTAMINEN vaatii vanhemmilta aina sitoutumista. Monet talkootyötunnit tehneenä ja useita kilometrejä poikia treeneissä ja peleissä kuljettaneena voin kuitenkin sanoa, että niin sanotusta omasta ajasta tinkiminen on kannattanut. Lasten harrastusten myötä olen saanut tutustua moniin uusiin ihmisiin. Joihinkin on ollut ilo, toisiin sanotaanko mielenkiintoista tutustua. Välillä on hämmästytty, joskus kummastuttu ja toisinaan kimpaannuttu, mutta erilaiset ihmiset ja kohtaamiset ovat vain tuoneet sisältöä elämään ja avartaneet omaa ajattelua.
Kaukalon laidalla on vanhempien kesken jaettu monet ilot ja harmit. Lasten harrastaminen tuo myös eri sukupolvia yhteen. Hauskinta on ollut huomata, että poikien kasvaessa miehiksi ja junnulätkän vaihtuessa divarikiekkoiluksi vanhemmat edelleen jaksavat lähteä kannustamaan. Ja vielä hauskempaa on ollut huomata, että kiekkoperhe pitää otteessaan senkin jälkeen, kun oma tai omien lasten peliura on ohi.
Vanhempi poikani pelaa nyt III-divisioonassa ja nuorempi B2-junnuissa. Jännitettävää riittää siis useimmiten koko viikonlopuksi. Mikäli päivän Turun Sanomissa ollutta Kamala luonto -sarjakuvaa on uskominen, pieni jännitys kuitenkin tekee vain hyvää aineenvaihdunnalle. Jos vain voisi säätää sen jännityksen hieman pienemmälle. Itselläni kun on tapana jännittää niin, että jalat kramppaa ja henki salpautuu. Vaikka ei edes ole kovin tosi kyseessä.
Marika Timonen 