Marika Timonen

Sanoin ja kuvin

recent posts

  • Suuntana Salla 2/3 – hohtavat hanget

    Suuntana Salla 2/3 – hohtavat hanget

    Kuten aiemmassa Salla-postauksessani kerroin, Salla hurmasi meidät kymmenen vuotta sitten tehdyllä laskettelureissulla. Vaikka tuolloin pakkanen paukkui -30 asteessa ja autokin hajosi. (Autojen hajoamisesta on muodostunut meille vähän kuin traditio: kaksi kertaa olemme tulleet Sallasta vuokra-autolla ja kerran junalla. Tämän lisäksi yhdellä reissulla autosta hajosi automaattivaihteet. Pari kertaa on myös käyty ojassa.)

    Talvilomakohteena Salla on monipuolinen ja pärjää vertailussa isommille laskettelukeskuksille. Riippuen toki siitä, mitä etsii. Jos haluaa hillua afterskissä tai koluta lukuisia eri rinteitä, Salla ei ole se paikka. Sen sijaan suosittelen Sallaa lapsiperheille ja luonnonrauhaa etsiville aktiivisille aikuisille.

    Salla SkiResort

    Sallan laskettelukeskus on yhtä aikaa pieni ja suuri. Pieni sikäli, ettei rinteitä ole mahdottoman monta eikä palvelukaan pilvin pimein, mutta suuri sikäli, että rinteet ovat pitkiä ja palvelut hyviä.

    Lumetettuja rinteitä on laskentatavasta riippuen 6-15, minkä lisäksi on myös metsärinteitä. Hissejä on seitsemän. Itselleni, kehno laskija kun olen, mieluisimpia ovat pitkät loivat itärinteet, joiden alla on sympaattinen pieni itäkota. Siellä on tarjolla niin lämmintä kuin kylmää juomaa sekä ihania rinkelimunkkeja ja muuta pientä purtavaa. (Hädän tullen itärinteillä laskettelevalta vaaditaan hieman ”urheiluhenkeä”, sillä vesivessaa ei ole, vaan täytyy uskaltautua ulkohuussiin.) Itärinteiden snowparkki bokseineen ja reileineen on varmuudella käytössä hiihtolomaan mennessä. Itse en tokikaan hyppyreitä kaipaa, mutta erityisesti esiteineille ne tarjoavat viihdykettä. Temppuratojen sijaan myös pohjoisrinteet sopivat minun taidoilleni, mutta pohjoisrinteet avataan yleensä vasta hiihtolomaksi. Alppimaajoukkueen harjoittelurinteenä toimivaa kisarinnettä tuskin uskaltaisin enää edes liukurilla laskea ja eturinteetkin ovat minulle hieman haastavat.

    Eturinteiden alta löytyy lipunmyynti, suksivuokraamo ja Keloravintola, josta saa lounasta seisovasta pöydästä tai pitsoja ja burgereita a la carte -listalta. Mikäli rinteessä haluaa nauttia omia eväitä, onnistuu se itärinteiden alla olevalla nuotiopaikalla tai tunturin huipulla olevassa kodassa. Myös eturinteiden alapuolella, Revontuli-hotellin kupeessa on laavu.

    Kaikkinensa Salla Ski Resort on kompakti kokonaisuus, joka sopii monentasoisille laskijoille. Lapsiperheille laskettelukeskus on sikäli ihanteellinen, että laskettelutaitoiset lapset uskaltaa päästää itsekseen laskemaan. Sallan rinteillä ei ole isoa vaaraa esimerkiksi eksymisestä, ja tarvittaessa apuun pääseminen vaatii vain yhden nousun.

    Sallan rinteillä harvemmin on ruuhkaa, joten hisseihin ei juurikaan joudu jonottamaan. Käytössä tosin on vain ankkuri- ja sompahissejä sekä lasten rinteessä katettu mattohissi. Toisaalta tällaiselle kömpelölle laskijalle tuolihissit ja muut härvelit ovatkin vähän liian jännittäviä 🙂 Rinteiden kuntoa pitää myös kehua, useimmiten rinteet ovat erinomaisessa kunnossa.

    Ruuhitunturi

    Sallassa on monentasoisia ja mittaisia latuja myös murtomaahiihdon ystäville. Oma tasoni on sitä luokkaa, että hädin tuskin kehtaan itseäni suomalaiseksi kutsua. Esimerkiksi laturetkestä Ruuhitunturille en edes haaveile. Onneksi tunturi on tavoitettavissa myös moottorikelkalla tai kesällä pyörällä tai patikoiden. Moottorikelkalla olemmekin käyneet Ruuhitunturin muutamaan otteeseen valloittamassa. Hyvällä säällä tunturin näköalatornista on huimat näkymät, mutta paikka itsessäänkin tykkylumisine puineen on huimaavan kaunis, vaikka sumea keli peittäisi ympäröivät maisemat.

    Hiihtoretkeä Ruuhitunturille suunnittelevan kannattaa muistaa, että latu ei ole valaistu. Ruuhitunturin kierroksella matkaa kertyy yhteensä 15,5 kilometriä. Ruuhitunturin rinteessä on erämaakahvila, joka aukeaa hiihtolomaviikoksi. Kahvilarakennukseen voi nykyisin myös majoittua.

    Kaikkinensa Sallassa on latuja 160 kilometriä, josta valaistuja on 43 kilometriä. Koiraharrastajia varten löytyy koiralatuja. Joulun tienoilla ei kaikilla laduilla vielä pääse hiihtelemään.

    Jos suksi ei luista tai se lipsuu liikaa, mutta Ruuhitunturissa joka tapauksessa haluaa talviaikaan pyörähtää, Napapiirin safarit/ Sallatunturin tuvat järjestää tunturiin ohjattuja moottorikelkkaretkiä tai vuokraa moottorikelkkoja omatoimikäyttöön. Muitakin kelkkaretkien järjestäjiä ja kelkkojen vuokraajia Sallasta löytyy.

    Sivumennen sanoen Sallantunturin tuvat vuokraa mökkejä ja pyörittää Kiela-ravintolaa sekä Papana Pubia, jossa ajoittain on myös esiintyjiäkin. Itse emme vielä kymmenen vuoden aikana ole kertaakaan ehtineet nauttia Papanan ohjelmatarjonnasta, mutta biljardia olemme käyneet pelaamassa. Sen sijaan Keloravintolassa kävimme yhtenä pääsiäisenä jammailemassa Lapin hiihtokeskukset hullaannuttaneen Iskuporakoneen tahtiin ja ihmettelemässä jotain saamelaisräppäriä, joka muistaakseni kuulosti sekin valla hyvältä 🙂

    Huskyajelu

    Kuluneen koronavuoden aikana on paljon puhuttu muun muassa Lapin husky-yrittäjien ahdingosta. Näiden puheiden johdosta tuli tänä jouluna lähdettyä huskyajelua kokeilemaan. Kerrassaan hieno kokemus, jota voin suositella kaikille vauhdista, koirista ja luonnosta pitäville. Yllättävää kyllä, lihaskuntoa ja vartalonhallintaa ajelu tosin vaatii. Itselläni oli täysi työ pysyä kyydissä ja paikat olivat hellinä vielä pari päivää ajelun jälkeen.

    Sallassa huskyajelulle pääsee Poropuistossa hiihtokeskuksen lähellä, mutta myös Ahvenselällä noin 17 kilometrin päässä hiihtokeskukselta. Me valitsimme Ahvenselältä Sallan Huskyt, joka tarjoaa ajeluja pienille 2-6 hengen ryhmille. Yhteensä noin parin tunnin reissu maksoi 60 euroa per henkilö. Koko aikaa ei ajettu, vaan hintaan sisältyi lyhyt opastus ja lämmin juoma kodassa. Ajamiseen meni ehkä noin tunti, mikä oli näillä reisi- ja käsivoimilla ihan riittävästi.

    Ajelulle saapuessamme meitä odotti ystävälliset ja innokkaat valjakot. Meteli oli melkoinen, mutta reissun jälkeen ääntä jaksoivat pitää enää nuorimmat koirat. Matkaan ne säntäsivät sillä vauhdilla, että minun oli aluksi vaikeuksia estää koiria syöksymästä edellä menneen mieheni valjakon kintereille. Kyydissä ollutta huimapäistä tytärtä taisi kerrankin jopa pelottaa. Matkan varrella vauhti tasaantui ja ylämäissä koiria piti auttaa työntämällä rekeä.

    Reittimme kulki läpi metsän ja halki suon. Kurveissa sai hieman jännittää, taipuuko reki ja pysyykö itse kyydissä. Hyvin kaikki kuitenkin lopulta meni, jos tyylipisteitä ei jaeta. Koirien menoa kokemattomat kuskit eivät juurikaan haitanneet, kun isäntä ajoi edellä. Välillä ne tosin vilkuilivat taakseen kuin kysyäkseen, että miksi roikut jarrun päällä tai pyytääkseen lykkäämään kelkkaan ylämäessä vauhtia. Koirista ja niiden opettamisesta olisi ollut hauska kuulla enemmänkin, mutta eipä siinä vauhdin hurmassa ja innostuneiden koirien haukkeessa paljoakaan pystynyt kyselemään.

    Maisemista nautti parhaiten kelkan kyydissä istuen, kun kaikki energia ei mennyt kyydissä pysyttelemiseen. Antoisinta ajelulla kuitenkin oli koirat ja yhteistyö niiden kanssa. Kaltaiselleni nössölle huskyajelu tarjosi sopivassa määrin extremeä ja villiä luontoa.

    Sallassa pääsee tietysti myös poroajelulle. Lasten ollessa vielä alakoululaisia kävimme Poropuiston pororetkellä, jossa ajettiin reen kyydillä poroja ruokkimaan. Elämys sekin etelän ihmisille. Muistan kuitenkin hyvin, kuinka huvittuneita meille mökkiä rakentaneet paikalliset rakennusmiehet olivat, kun säntäsin kuvaamaan tontillamme lepäillyttä poroa. Jos poronomistajia ei lasketa, lappilaisille porot ovat ennemminkin arjen riesa kuin ihastelun aihe. Sallassakin ne aiheuttavat ainoat liikenneruuhkat.

    Mutta jos me etelän ihmiset haluamme poroja luonnossa nähdä, varminta aikaa porojen kohtaamiseen on kesä. Talvella ja ruska-aikaan Sallassa reissattuamme olemme nähneet vain yksittäisiä poroja, joillain kerroilla ei ainuttakaan. Sen sijaan kesällä pitkin poikin Sallaa ajellessamme ”törmäsimme” tuon tuosta mäkäräisiä teiden varsille paenneisiin vaatimiin vasoineen. Kesällä porot toisaalta ovat rähjäisen näköisiä karvanlähdön vuoksi.

    Moottorikelkkailua

    Sallassa moottorikelkkareittejä on noin 530 kilometriä,  joista 175 kilometriä on virallisia kelkkareittejä. Ruuhitunturin lisäksi olemme kelkkailleet Pitkälammille ja Aatsinkiin.

    Kelkkareitteihin pätee sama kuin latuihinkin, joulun tienoilla kaikkia reittejä ei ole vielä avattu. Pääsiäisen aikaan osa reiteistä puolestaan saattaa olla kuoppaisessa kunnossa, kun talven tuiskut ovat muodostaneet reiteille dyynimäisiä töyssyjä (tämä lienee ongelma yhtälailla myös muualla). Siinä on varsinkin kyytiläinen lujilla ja reisilihakset koetuksella, kun edessä olevia töyssyjä on vaikea ennakoida. Mutta askelmittaria on moottorikelkkaillessa tasaisemmallakin menolla helppo huijata 😀

    Pitkälammin kammi on mukavan ajomatkan päässä hiihtokeskukselta. Siellä on myös kota, jossa pääsee nautiskelemaan eväitä. Aatsingin ”kylä” puolestaan on omalla oudolla tavalla kiehtova, sillä täydellisen keskellä ei mitään sijaitsee vanha hylätty vanhainkoti, jossa kuulemma kummittelee. Harmi, etten ole tullut rakennusta kuvanneeksi. Maisematkin ovat Aatsingissa kohdillaan, myös kesällä ja syksyllä.

    Lumikenkäilyä

    Tänä talvena Sallassa on uutuutena lumikenkäreitti korkeammalle Sallatunturille (vanhalta nimeltä Iso Pyhätunturi). Sallatunturit kiertävältä patikkareitiltä on aiemminkin talvisin päässyt lumikenkäillen poikkeamaan korkeamman tunturin laelle, mutta nyt on erikseen merkitty toinenkin reitti eikä tunturin huiputtajan tarvitse enää taivaltaa edestakaisin samaa reittiä.

    Matka tunturin laelle on hengästyttävä mutta henkeä salpaava. Viima ylhäällä tunturissa voi olla viuhuvaa, mutta näköalatornista avautuvat näkymät palkitsevat ponnistelut. Tännekin voisi toivoa kotaa, jossa lämmitellä ja käristää makkaraa. Juomaa joka tapauksessa kannattaa mukaan pakata, sillä voin luvata, että kiivetessä alkaa janottaa.

    Tänä jouluna matkailijat eivät vielä olleet tainneet uutta reittiä löytää tai sitten uusi lumi ja tuisku olivat peittäneet muiden jäljet ylhäällä tunturissa. Alempana reitti jo näkyikin hyvin, eikä ylhäälläkään reitin lumeen katoaminen erityisemmin haitannut. Reitti oli merkitty kohtuullisen hyvin sinisin auraustikuin. Paikka paikoin seuraava tikku meinasi kadota näköpiiristä, mutta kun malttoi pysähtyä katselemaan ympärilleen, ne kyllä aina löytyivät.

    Aikaa noin 5 kilometrin lenkkiin minulta meni parisen tuntia. Patikkareitin kävelin ja kannoin lumikenkiä, koska reitti käveltävissä oli. Viimeisellä puristuksella lumikengät olivat hyvä apu, sillä ylös vievät raput olivat lumen peitossa. Alas tulinkin sitten toista reittiä, jonne jalkaisin ei olisi ollut asiaa.

    Lumikenkäillen Sallassa pääsee ihastelemaan myös muita kohteita, jotka jalkaisin tai hiihtäen olisivat muuten tavoittamattomissa. Tammakkojärven läheisyydessä sijaitsevalle jääpahtalle on Sallan Poropuistosta lyhyehkö matka. Poropuisto tekee jääpahtalle arktisia lumikenkäretkiä, mutta tämän luonnon taideteoksen löytää kyllä omatoimisestikin.

    Poropuisto tarjoaa jääpahtaretken lisäksi myös lumikenkäretkiä Ruuhitunturille ja revontulia metsästämään.

    Chillailuun ja grillailuun

    Tällaiselle keski-ikäiselle kuntonsa laiminlyöneelle satunnaiselle reippailijalle kävelykierros Keselmäjärven ympäri on sopivan chilliä liikuntaa. Rinteiden alapuolella sijaitsevalla järvellä on myös hyvä paikka revontulien kuvaamiseen. Tai oletan niin, sillä vielä en ole onnistunut Sallassa kertaakaan kunnollista revontulien loimua näkemään saati kuvaamaan. Aurinkotuulen eivät ole olleet minulle suotuisia.

    Keselmäjärvellä on kaksikin grillikotaa/ laavua, jonne voisi mennä revontulia odotellessa grillailemaan. Keselmäjärven rannalla on myös Sallainen caravan, johon ainakin vanhempani ovat olleet tyytyväisiä. Lisäksi SnowLounge vuokraa lasi-iglua, jossa voi Keselmäjärvellä yöpyä ja ihailla revontulia.

    SnowLounge pystytettiin hiihtokeskukselle ensimmäisen kerran talvella 2017. Kemin lumilinnalle tai isojen laskettelukeskusten vastaaville se jää toiseksi, mutta sympaattinen tämä vuosi vuodelta palvelujaan kasvattanut tunnelmallinen lumilinna on. Alunperin SnowLounge toimi lumibaarina, mutta muistaakseni jo seuraavana vuonna se alkoi tarjota mahdollisuutta yöpymiseen. Lisäksi SnowLoungessa on ravintola ja jääkappeli, jossa on vihkiäisiäkin vietetty.

    SnowLoungen tarinakin on sympaattinen. SnowLoungea pyörittää saksalainen matkailualalla työskennellyt mies vaimonsa kanssa. Idean jääbaariin syntyi heidän lapsensa toiveesta saada lumilinna. Tai näin ainakin muistan kuulleeni 🙂

  • Vain musiikkia

    Vain musiikkia

    Viimeistään Vain elämää -ohjelman 11. tuotantokauden viimeisen varsinaisen jakson päätyttyä monet toimittajat kilvan riensivät kertomaan olleensa tämän kauden artistikattauksen suhteen väärässä. Kaikella kunnioituksella kollegoita kohtaan, tämä oli ilmeisesti turvallinen ja mukava aihepiiri osoittaa olevansa vain ihminen eikä kaikentietävä 😉 Toimittajakunnalle kun oman erehtyväisyyden tunnustaminen on välillä jokseenkin vaikeaa. Mutta ei tämä onneksi ole vain meidän toimittajien helmasynti, samaan sortuvat muun muassa opettajat, poliisit ja lääkärit.

    Minulle mahdollinen väärässäoleminen ei ole mikään ongelma, koska hyvin harvoin olen väärässä, jos silloinkaan 😉 Tällä kertaa pääsen myös sanomaan, että minulle ei ollut mikään yllätys, että Vain elämää 11. tuotantokausi oli menestys. Eikä se mistään koronasta johdu, kuten eräässäkin analyysissa pohdiskeltiin. Se johtui muun muassa siitä, että kerrankin artistikattaukseen oli valikoitunut myös muusikoita, joiden edustamassa genressä ja joiden persoonassa on särmää.

    Aivan totta, että aiemmilla kausilla on ollut suurempia hittejä tehneitä upeita muusikoita, joiden taustat ja nousu tähdiksi ovat mielenkiintoisia tarinoita. Hirvensalmen pöydän ääressä on aiemmilla kausilla todellakin istunut artisteja, joiden lahjakkuus häikäisee. Mutta kaikkien, Toni Wirtanen ja räppärit mukaan lukien, musiikki on ollut niin sanotusti salonkikelpoista ja kriitikoidenkin ylistämää. Ja nyt sitten Hirvensalmelle asteli Klamydian Vesku Jokinen, jonka musiikkia ei takuulla yksikään itseään kunnioittava kriitikko tai musiikkitoimittaja suostu kiittelemään.

    Tämän kauden viehätys perustui myös siihen, ettei nyt yritettykään vääntää megahittejä uuteen uskoon, vaan artistit olivat löytäneen toistensa laajasta tuotannosta myös vieraammaksi jääneitä kappaleita, joista tekivät aivan kuin omia kappaleitaan. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Herra Ylpön Ressulta esittämä Pilvenpiirtäjä nukkuu ja Vesku Jokisen Jannika B:ltä esittämä Aplodit mulle. Itselleni tämä sapluuna toimi paremmin, sillä isot hitit ovat vain liian suuria coveroitavaksi.

    Muisto vain jää

    Olen seurannut Vain Elämää sen alusta alkaen. Lähes kokonaan katsomatta ovat jääneet vain Espanjassa kuvatut kaudet, joista ensimmäisen kappalekoosteita kuitenkin tulin katselleeksi. Kesken jäi myös yhdeksäs tuotantokausi, johtuen pitkälti Lauri Ylösestä, jonka versiot saivat niskavillat pystyyn, ja Ellinoorasta, joka alkoi muistuttaa itkuvirsien itkijänaista.

    Päättynyt tuotantokausi on minusta heittämällä koko ohjelmasarjan parhaimpia. Ihan vaikka vain sillä perusteella, että tältä kaudelta tulee jäämään versioita jatkosoittoon ja muistiin. Jos mietin koko ohjelmasarjan tuotantoa, pystyn kaivamaan muististani vain muutamia kappaleita ja vielä harvempaa joskus kuuntelen:

    1. tuotantokausi: Eriniltä Katri Helenan Vasten auringonsiltaa ja Cheekin Mitä tänne jää (koska ovat soineet radiossa)
    2. tuotantokausi: Anna Abreulta Jukka Pojan Kylmästä lämpimään (koska on soinut radiossa) ja Ilkka Alangolta Jukka Pojan Taistelun arvoinen (koska sopii minun pirtaani ja korvaani)
    3. tuotantokausi: Toni Wirtaselta Paula Koivuniemen Sata kesää tuhat yötä (koska tykkään kappaleesta ja Apulannasta)
    4. tuotantokausi: Antti Tuiskulta Vicky Rostin Sata salamaa (koska on soinut radiossa)
    5. tuotantokausi: Chisulta Lauri Tähkän Polte (koska Chisu teki upeasta kappaleesta upean version)
    6. tuotantokausi: Olli Lindholmin Robinmuunnos Lindholmin Ollie (koska arvostan huumoria ja itseironiaa)
    7. ensimmäiseltä All Stars -tuotantokaudelta ei olisi mitään muistijälkeä, ellei mies olisi kaivanut jostain esiin Wirtasen Sannilta tekemää Soita mua kuin viidakkorumpua (ja totta puhuen, oikein mitään muistikuvaa ei kyseessä olevasta kappaleesta tahtonut löytyä tämänkään jälkeen.)
    8. tuotantokausi: en katsonut
    9. tuotantokausi: jätin kesken
    10. toisessa All Stars -tuotantokaudessa kyllästyin muun muassa taiteelliseen ylitulkintaan ja Vesalan multilahjakkuuden ihasteluun.

    Omat suosikkini eivät tällä viimeisimmälläkään tuotantokaudella noudata ”yleistä mielipidettä”. Minusta kovasti hypetetty Mariska on loistava sanoittaja, mutta ei kovin kaksinen laulaja. Liian ylevää, korkealentoista ja taiteellista esiintymistä minun makuuni. Yleisesti ottaen en muutenkaan ole mikään balladien tai laahaavan musiikin ystävä. Ja ehkä huumori pukee Stigiä paremmin kuin Mariskaa, Sami Kuronen ennemmin vaivaannutti kuin huvitti. Ja sai kaipaamaan alkuperäistä Klamydia-versiota, vaikka Niina Autio -biisi ei millään muotoa iske. Stigin Stigidilaatiosta muokattu Mariskalaatio oli härskiydessään kieltämättä kyllä kova.

    Koko kaudelta itselleni isoimmiksi suosikeiksi nousivat Vesku Jokisen Nordinilta esittämä Huominen on sun (koska omat lapset ovat nuoria aikuisia ja oman tiensä alussa ja koska itselläni on sama punkrockasenne kuin Veskulla) ja Herra Ylpön Jannika B:ltä esittämä Aurinko (mies on sitä nyt ahkerasti soittanut ja olen itsekin alkanut pitää siitä kerta kerralla enemmän. Tämän tulkinnan shamaanihenki vetosi). Pakko on myös mainita Stigin Kuningaskobra, koska olihan se mahtava piristysruiske tähän ankeaan pimeään syksyyn ja korona-aikaan.

    Toivelista

    Toivottavasti Vain elämää tullaan vielä jatkossakin näkemään. Tulevaisuudessa haluaisin kuulla Battle Beastin Noora Louhimolta suomenkielisiä tulkintoja (mieletön laulaja, joka laulaa korkealta ja kovaa mutta myös matalalla raspikurkulla). J. Karjalaisen laajasta tuotannosta löytyisi useita helmiä coveroitavaksi. Mielenkiintoista olisi myös kuulla, miten Jarkko Martikaisen omintakeinen tuotanto taipuisi toisten artistien esittämäksi. Haloo Helsingin laaja ja polveileva tuotanto tarjoaisia monia mahdollisuuksia ja Elli Haloon persoonallista laulua on ilo kuunnella.

    Martti Syrjä tietysti olisi ikoninen musiikkileiriläinen ja Samuli Putro kuuluisi ehdottomasti myös Hirvensalmelle. Ja lopuksi vielä esitän luultavasti kaksi mahdotonta toivetta: Anna Eriksson ja Jouni Hynynen. Erikssonista olen saanut niin hankalan ja äksyn naisen mielikuvan, että lienee turha toivo toivoa häntä Hirvensalmelle. Mutta se olisikin juuri mielenkiintoista, kun joukossa olis yksi, joka edustaa täysin omaa ajattelua. On hän toki hyvä laulajakin, ehkä hänellä on myös pehmeä puoli.

    Hynysen mukana oloa puolestaan toivoisin hänen sanoitustensa vuoksi. Loistavat sanoitukset jäävät monelta kuulematta ja huomaamatta, koska örinärokki ei edusta valtavirtaa.

  • Mikä meitä ahdistaa?

    Mikä meitä ahdistaa?

    Olen tänä vuonna lukenut enemmän kuin naismuistiin. Tuomarin jälkeen tartuin Jussi Adler-Olsenin Selfieihin (joka tosiaan jäi hetkeksi kesken), Torey Haydenin Satutettuun lapseen, S.K. Tremaynen Jääkaksosiin ja Sofia Lundbergin Tapaa minut tammen alla -romaaniin. Mökkikirjana ollutta Nancy Hustonin Syntymämerkkiä en vielä ole saanut loppuun.

    Lundbergin teoksesta olin aikeissa kirjoittaakin, mutta se jäi. Jospa nyt sitten tästä viimeksi lukemastani Kjell Westön Tritonuksesta saisin muutaman ajatuksen koottua kasaan.

    Kansiteksti antaa ymmärtää kirjan olevan kertomus musiikin ja ystävyyden voimasta, unettomuudesta ja pimeän pelosta. Näitä kaikkia elementtejä kirjassa kyllä on, mutta minusta Tritonus kertoo ahdistuksesta, puhumattomuudesta, menettämisestä, kyvyttömyydestä ja itsesäälistä. Eräänlaista pimeänpelkoa kai sekin.

    Kansitekstissä kirjan päähenkilöksi esitellään rakkaudessa pettynyt tähtikapellimestari Thomas Brander. Hänen tarinansa rinnalla Westö kertoo Branderin naapurin, psykologi ja harrastajamuusikko Reidar Lindellin tarinaa. Leskeksi jäänyt kunnanvaltuutettu on näistä kahdesta itse asiassa verevämpi ja samaistuttavampi. Itseensä käpertynyttä Branderia tekee lähinnä mieli potkaista ja käskeä ryhdistäytymään.

    Kapellimestarin möröt ovat kuitenkin päänsisäisiä ja ahdistus seuraa perässä, minne tämä meneekin.

    Brander rakennuttaa Lindellin naapuriin kolossaalisen huvilan pakopaikakseen. Kapellimestarin möröt ovat kuitenkin päänsisäisiä ja ahdistus seuraa perässä, minne tämä meneekin. Itsesääliin vajonnut ja tähtensä kadottanut mies ei saa otetta elämästään. Lindell sitä vastoin pyrkii uimaan vastavirtaan. Menneisyyden haamut piinaavat häntäkin, mutta hän sentään pyrkii sentään auttamaan muita.

    Aikamme ilmiö

    Siinä missä Brander rakennuttaa ökyhuvilan paikatakseen kolhiintunutta itsetuntoaan, Westö kirjoittaa monumentin ahdistukselle. Ja hän tekee sen mukaansatempaavasti, muuten olisikin raskasta kahlata läpi 445 sivuista teosta, jota varsinaisesti ei juonikaan kuljettele. Kronologisesti etenevän tarinan sijasta Tritonus tarjoilee tuokiokuvia ja laittaa pohtimaan ihmisten mielenliikkeitä ja vaikuttimia. Irrallisuus ei kirjaa kuitenkaan vaivaa, vaan pienillä yhdistävillä tekijöillä Westö punoo yhtenäisen kokonaisuuden.

    Tritonus sijoittuu nykyhetkeen, tai oikeastaan askelen edelle, sillä siinä eletään pandemian jälkeistä aikaan. Ajankohtainen romaani on teemaltaankin. Ahdistus on aikamme ilmiö, vaikka elämän pitäisi olla parempaa kuin koskaan ennen. Mikä meitä siis ahdistaa? Branderia jos ajatellaan, niin ylisuuret odotukset ja epäonnistumisen pelko. Lindelliä puolestaan piinaa maton alle lakaistut ongelmat ja surematon suru. Lindell tarttuu toimeen, kun rannalle ilmestyy joukko kuolleita lintuja tai kun nuoruuden heilan poika on ajautua ongelmiin. Mutta vaimoaan hän ei ole pystynyt hyvästelemään eikä avioliitossa syntyneitä haavojaan nuolemaan.

    Westö ei sorru tarjoamaan valmiita vastauksia tai helppoja ratkaisuja aikamme ahdistukseen. Sen sijaan kirjailijan into esitellä musiikkitietämystään käy ajoittain musiikille vihkiytymättömän voimille. Vähempikin fraseeraus olisi riittänyt, eikä kirja olisi kärsinyt, jos se muutaman sivun olisi sillä lyhentynyt.

    Lukukokemuksena en oikein osaa Tritonusta määritellä. Sen maailma on liian kaukana omastani puhutellakseen tai koskettaakseen, mutta kuitenkin se pitää imussaan. Kirja ei herätä suurta innostusta, mutta ihailua kylläkin. Tritonus on taiten kirjoitettu.

  • Suuntana Salla 1/3 – ruskaretki

    Suuntana Salla 1/3 – ruskaretki

    Jo kymmenen vuotta perheellämme on ollut vähintään kerran vuodessa suuntana Salla. ”Keskelle ei mitään” päädyimme hiihtolomalla 2010 etsiessämme lapsiperheelle sopivaa laskettelukeskusta Pohjoisesta. Pyhä-Luosto oli tullut koettua jo vuotta aiemmin, mutta Sallan hiihtokeskus kylpylöineen ja kymmenen kilometrin päässä sijaitseva kyläkeskus tekivät meihin vaikutuksen: Tänne olisi toistekin kiva tulla lasten kanssa laskettelemaan.

    Kymmenessä vuodessa lapset ovat kasvaneet, ja nuorison mielenkiinto kohdistuu ennemmin Rukan, Levin tai Ylläksen suuntaan. Meille aikuisille Salla kuitenkin edelleen tarjoaa kaiken kaipaamme. Sallasta myös löytyy vielä rauhaa ja aitoa erämaan lumoa. Vähitellen olemmekin siirtyneet rinteiltä nauttimaan luontokohteista ja retkeilleet ympäri Sallaa niin patikoiden ja lumikenkäillen kuin moottorikelkkaillen. Monia polkuja on vielä kulkemattakin, mutta tässä muutamia vinkkejä Sallaan syksyllä suuntaaville.

    Kullaojan putous

    Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyssä äänestyksessä uudeksi putousnähtävyydeksi äänestetylle Kullaojan putoukselle matkaaminen maksaa vaivan. Itse putoukselle pääsee helppokulkuista polkua ja portaita pitkin, mutta sitä ennen on matkattava Sallan keskustasta noin 90 kilometriä Naruskalle. Iso osa automatkasta taitetaan pitkin hiekkatietä, josta viimeisellä osuudella oli ainakin tänä syksynä melko isokokoista kivenmurikkaa. (Tietä on ilmeisesti kunnostettu, joten se tekeytynee hieman paremmaksi ajan myötä.)

    Kullaojan putous on pitkään ollut jokseenkin piilossa retkeilijöiltä ja edelleenkin paikan päälle löytäminen vaatii hieman vaivaa. Meiltäkin putous olisi saattanut jäädä löytämättä ellemme olisi piipahtaneet Sallan turisti-infossa tietä kysymässä. Sieltä kuitenkin saimme kartan ja selkeät suunnistusohjeet. Värriönpirtintien varressa on nykyisin myös kyltti, joka ohjaa retkeilijät putoukselle.

    Tieltä putoukselle on matkaa vain noin puoli kilometriä. Ympäriltä on hiljakkoin kaadettu metsää, mutta putouksen ympäristö on onneksi jätetty koskemattomaksi. Perillä retkeilijää odottaa satumetsä portaittaisine könkäineen ja kirkasvetisine lampineen.

    Nuotiopaikkaa täällä ei ole, mutta jalkojaan voi lepuuttaa paikalle tuodulla penkillä samalla kun nauttii ympäröivästä luonnosta. Koska matka putoukselle on pitkä, nälkäkin saattaa matkalla tulla. Automatkan varrella on onneksi melko lähellä putousta Naruskajoen varressa grillikota ja ulkohuussi. Kovin kaukana ei ole myöskään Tuntsa Pubi.

    Karhutunturi

    Kun matkustaa Kullaojan putoukselle, kannattaa matkan varrella koukata myös Karhutunturille. Hieman reilun 500 metrin korkeuteen kohoavalta tunturilta on huimat näkymät yli metsien ja soiden niin kauas kuin seuraava tunturi siintää.

    Karhutunturille pääsee poikkeamalla Naruskantieltä Karhutunturintielle, jota ajetaan noin 8 kilometriä. Tie on metsäautotie, joten kovin matalapohjaisella autolla tai raskaalla ajoneuvolla en suosittele tunturia valloittamaan.

    Tunturin juurella on parkkipaikka, josta kuitenkin maastoautolla pääsee etenemään vielä ylemmäs rinnettä. Perheen pikkuväki ja vähän huonompijalkaiset eläkeläisetkin pääsevät huiputtamaan tunturin kulkemalla samaa metsäautotietä pitkin. Kivenmurikat saattavat kuitenkin vierähtää jalkojen alta, joten varovainen kannattaa olla. Tunturiin kulkee myös UKK-reitti, mutta se on ilmeisesti ollut niin vähällä käytöllä, että reitiltä saattaa eksyä. Talvisinkin tunturiin pääsee moottorikelkalla tai hiihtämällä. Tunturin rinteessä sijaitsee kota ja nuotiopaikka.

    Salmijoen kuru

    Jos matka Kullaojan putoukselle arveluttaa, Sallassa on toinenkin kaunis putous hieman helpommin saavutettavissa. Salmijoen kurulle pääsee joko metsäautotietä tai patikkareittiä pitkin. Autoillenkin joutuu jonkin verran matkaa jalan taittamaan, mutta noin 1,5 kilometrin reitti on helppokulkuinen ja hyvin merkitty.

    Autolla liikkuva löytää perille poikkeamalla Kemijärventieltä metsäautotielle ja seuraamalla tien poskeen laitettua opastetta. Metsäautotielle on Sallan keskustasta Kemijärvelle päin noin 7 kilometrin matka. Patikoiden kurulle pääsee Sallan hiihtokeskuksesta lähtevää reittiä pitkin. Matkaa kertyy noin 18 kilometriä.

    Salmijoen kaksihaaraista köngästä ympäröi vanha aihkimetsä. Joen rannalla olevalla laavulla ja nuotiopaikalla kelpaa eväitään nauttia.

    Onkamojärvi

    Onkamon kylän pohjoispuolella sijaitsevan Onkamojärven koilliskulmassa voi tulla ylittäneeksi Suomen ja Venäjän rajan. Onkamontien ja järven erottavan harjun laelta voikin nähdä Kenttälammen sekä järven yli Venäjän puolelle Rohmoiva- ja Sallatuntureille. 

    Näköalapaikalle on vain noin 70 metrin kipuaminen Ahontieltä, joka haarautuu Onkamontiestä hieman ennen kylää, noin 7 kilometrin päässä Hautajärventiestä. Paikalla on opastekyltti ja harjun laella myös pöytä ja penkit maiseman ihailijoita varten.

    Onkamonjärven rantaan uimapaikalle pääsee Onkamon kylästä. Siellä on myös grillikatos, jossa voi kiehauttaa vaikka nokipannukahvit.

  • Rakas, rakkaampi, Ossi

    Rakas, rakkaampi, Ossi

    Kolme kuukautta on kulunut siitä, kun viiimeksi sain silittää turkkiasi ja halata sinua. Kolme kuukautta ei ole pitkä aika, mutta tuntuu kuin viimeisestä yhteisestä lenkistämme olisi ikuisuus. Päivääkään ei ole mennyt, etten olisi sinua ajatellut. Enää en ihan joka päivä itke, mutta viimeiset päivät ovat taas olleet pahempia.

    Elämä sinun kanssasi oli alusta asti haastavaa. Ensin tulivat allergiat, sitten käytösongelmat. En halua nyt niitä muistella. Me kaksi tiesimme, miten voimme välttää sinulle vaikeat tilanteet, mutta valitettavasti emme voineet elää kaksistaan kaukana ongelmia aiheuttavista tilanteista. Lopulta et jättänyt minulle vaihtoehtoja. Vaikka edelleen joka päivä mietin, teinkö sittenkään oikein.

    Sinun elämäsi jäi liian lyhyeksi ja sain nauttia ehdottomasta rakkaudestasi liian vähän aikaa. Päivä päivältä loittonet luotani yhä kauemmaksi, joskus ehkä jopa muistojen ulottumattomiin. En haluaisi niin olevan, vaan haluaisin jälleen viedä sinut lenkille, valita kaupassa sinulle sopivia herkkuja, tuntea taas kuonosi hellän tökkäisyn selässäni, kun kaipaat huomiotani, ja kuulla tassujesi rapsahtavan makuuhuoneen ikkunalautaan sisälle pyytäessäsi. Haluaisin sinun makaavan vakiopaikallasi jaloissani, ottavan minut kotiin vastaan korvat onnesta luimussa. Haluaisin takaisin yhteiset päivämme. Ajan, jonka itse jouduin sydän tuskasta ulvoen katkaisemaan ja riuhtaisemaan sinut luotani.

    Sinä lähdit kauniisti nukkuen ikiuneen sinulle tyypilliseen hassuun hyljemäiseen asentoon. En voinut kuin pyytää anteeksi, etten osannut ongelmiasi ratkaista. Et sinä ollut vihainen, et tietenkään, sillä sinä luotit minuun. Petin sinun, rakkaimman ystäväni luottamuksen, enkä koskaan pysty sitä itselleni anteeksi antamaan. Vaikka tiedän, että sinä et kärsi, vaan minä. Minä olen se, joka ikävöi ja itkee.

    Sinun lähtösi jälkeen moni asia on tuntunut vaikealta. Koti ei enää tuntunut kodilta ja mökille menokin ilman sinua tuntui väärältä. Yhdessä kulkemillamme metsäpoluilla sydän kirvelee ja kurkkua kuristaa.

    Minulle on aina ollut selvää, että lemmikeistä kuuluu kantaa vastuu ja että siihen vastuuseen sisältyy luopuminen, kun sen aika tulee. Sinusta en ollut vielä varautunut luopumaan, en mitenkään. Yhtenä viikonloppuna emme vain lähteneetkään yhdessä mökille, vaan yllättäen ja ykskaks jouduin tekemään tähän astisen elämäni raskaimman päätöksen. Ensimmäiset päivät ilman sinua menivät shokissa. Siivosin raivolla pois silmistä kaiken, mikä muistutti sinusta. Moneen päivään en pystynyt kuuntelemaan mitään musiikkia, sillä kaikesta löysin jotain, mikä muistutti, ettei minulla enää sinua. Etten enää koskaan saa painaa päätäni paksuun pehmoiseen turkkiisi tuntien, että maailmassa on ainakin yksi, joka hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen ja rakastaa minua kaikista heikkouksistani huolimatta.

    Kolme kuukautta olen kantanut suruani. Taakan helpottamiseksi otimme toisen koiran. Täyttämään jälkeesi jääneen tyhjyyden ja viemään ajatuksemme pois surusta ja ikävästä. Mutta eihän se koskaan voi sinun paikkaasi ottaa eikä sinua korvata. Sille löytyy kyllä ajan kanssa oma paikkansa särkyneestä sydämestäni, mutta sinä tulet aina olemaan elämäni koira. Heikkouksistasi ja ongelmistasi huolimatta.

    Rakas, rakkaampi, Ossi, kunpa vain voisin saada sinut takaisin ❤

  • Apulanta tykitti Logomon liekkeihin

    Apulanta tykitti Logomon liekkeihin

    Olen tätä nykyä varsin huono festareillakävijä. Mukavuudenhaluiseksi olen päässyt vanhenemaan. Mutta keikoilla kyllä kävisin mielelläni enemmänkin, jos vain kiinnostavia sattuu kohdalle sopimaan. Kun kaveri ehdotti Apulannan keikkaa Logomossa, olin tietysti heti messissä. Kovin korkeita odotuksia minulla ei kuitenkaan ollut, vaikka Apulanta-fani ehdottomasti olenkin.

    Olen nähnyt Apulannan aiemmin Ruisrockissa, Down by the Laiturissa ja Caribialla. Niiden keikkojen perusteella sanoisin, että Apulanta on kuulostanut paremmalta levyllä kuin livenä. Olin vähän epäileväinen senkin vuoksi, etten juurikaan ole kuunnellut Apiksen kahta tuoreinta levyä. Mutta Apulanta tarjoilikin läpikauttauksen albumeistaan bändin alkuajoista tähän päivään ja sai Logomon liekkeihin tykittämällä hittibiisin toisensa perään. Omista isoimmista suosikeistani jäi kuulematta vain Hiekka ja Vasten mun kasvojani. Eli tässä kohtaa on nyt pakko kääntää kelkka ja todeta, että kyllä Apulanta voi olla hyvä myös livenä.

    Tälläinen hittibiisien ilotulitus pisti kuitenkin miettimään. Apulanta ei tietääkseni ole missään ilmoittanut pistävänsä pillit pussiin tämän kiertueen jälkeen. Mutta voisiko kiertueen nimikin Nu metal is great again viitata siihen suuntaan, että tehtävä olisi täytetty? Toki nimi taitaa viitata myös Trumpin vaalikampanjaan, mutta kuitenkin. Bändillä on takana pitkä historia eikä viitteitä bändin suosion tai luovuuden hiipumisesta ole ollut näköpiirissä. Mutta olisiko niin, että Toni ja Sipe haluaisivat lopettaa suosion huipulla, kun vielä on luovuutta ja paukkuja jäljellä kokeilla jotain ihan muuta? Bändin tyyliin sopisi sekin, ettei puhuta mistään jäähyväiskiertueesta vaan annetaan rokin raikaa viimeiseen tiimaan.

    Apulantasuosikkini jokaiselta levyltä:

    • Ilona? (Attack of the A.L. People 1995)
    • Minä olen voittaja, Poistuisitko mun elämästäni, Kymmenen ylöspäin (Ehjä 1996)
    • Mato, Anna mulle piiskaa (Kolme 1997)
    • 007 /Teit meistä kauniin (Aivan kuin kaikki muutkin 1998)
    • Ei yhtään todistajaa, Maanantai (Plastik 2000)
    • Muistijäljet, Viivakoodit (Heinola 10 2001)
    • Hiekka, Jumala, Faarao, Valas (Hiekka 2002)
    • Syöpä, Pala siitä, Pahempi toistaan, Armo, Usko (Kiila 2005)
    • Viisaus ei asu meissä, Koneeseen kadonnut (Eikä vielä ole edes ilta 2007)
    • Ravistettava ennen käyttöä (Kuutio 2008)
    • Aggressio, Vääryyttä (Kaikki kolmesta pahasta 2012)
    • Sun kohdalla, Valot pimeyksien reunalla (Kunnes siitä tuli totta 2015)

    Näiden lisäksi valitsen Paha ihminen Kesä-EP:ltä, Vasten mun kasvojani Pudota EP:ltä sekä tietysti Lokin päällä lokki biisin. Tunnustan, aika selviöt valinnat… Englanninkielisiltä albumeilta en kykene mitään valitsemaan, koskapa en ole niitä kuunnellutkaan. Alleviivatut kuultiin Logomossa. Lihavoituna suurimmat suosikkini.

    Tämä listan perusteella voinkin julistaa Kiilan ja Hiekan Apulannan parhaiksi albumeiksi. Mutta myönnän, en minä noista listaamistani kappaleista kaikkia edes muistanut, saati osannut millekään tietylle levylle sijoittaa. Eli tulipa tässä tehtyä tällainen tutkimusretki bändiin nimeltä Apulanta ja muistinpalautus samantien. On ne kyllä kovia!

    Lämppärinä Logomon keikalla oli Luukas Oja, punkahtava ”nuorisobändi”. Reipasta menoa heillä oli ja pari ihan hyvää kipalettakin: Muijista sekä Ostan ostan. Eniten kuitenkin diggaan tuosta bändin nimen sanaleikistä.

  • Kaikenlaista kierrätystä

    Kaikenlaista kierrätystä

    Subscribe to continue reading

    Subscribe to get access to the rest of this post and other subscriber-only content.

  • Runotyttö ja kiekkoäijä

    Runotyttö ja kiekkoäijä

    Tartuin runotyttö Linda Huhtisen ”Tuomari Timo Favorin tarinaan” puhtaasti sattumalta. Odotukset eivät olleet suuret. En ollut kirjasta kuullut mitään ennakkoon, enkä toisaalta edes tiennyt Timo Favorinia. Olisi tietysti voinut kuvitella, että lätkämutsina miehen tiedän. Vaan enpä minä ole Liigaa seurannut vuosikausiin kuin lehdistä Tepsin edesottamuksista lukemalla. Harvoin niissä tuomareita mainitaan.

    En ole myöskään ollut erityisen innokas elämänkertojen lukija. Joitakin olen lukenut, mutta useammin käteen on tarttunut kertomakirjallisuutta. Olinkin jo vähällä laittaa Tuomarin takaisin hyllyyn. Mielessäni pohdin, mitä sanottavaa jollakin runotytöllä voisi olla jääkiekkotuomarista. Mutta ehkä se oli juuri tämä outo asetelma, joka kuitenkin herätti mielenkiinnon. Onneksi en penkittänyt Tuomaria vaan annoin mahdollisuuden runotytölle.

    Mutta ehkä se oli juuri tämä outo asetelma, joka kuitenkin herätti mielenkiinnon. Onneksi en penkittänyt Tuomaria vaan annoin mahdollisuuden runotytölle.

    Timo Favorinin tarina ei ole tyypillinen elämänkerta, ei edes tyypillinen urheilukirja. Huhtisen ymmärtämään pyrkivä ote Favoriniin on huomattavasti hedelmällisempi ja herkullisempi kuin tarinan sankaria fanittavan lajiniilon ote olisi. No toisaalta, harva tuomareita fanittaa, joten vaikea olisi ollut sellaista kirjoittajaa kirjalle löytääkään.

    Huhtinen lähestyy Favorinia osittain jääkiekkoyhteisön kautta. Tavanomaisempaa olisi tarkastella yhteisöä ja yhteiskuntaa kirjan sankarin kautta. Huhtisen valitsema lähestymistapa sopii mielestäni erinomaisesti, kun kyseessä on jääkiekkotuomari, hahmo, jota tarvitaan mutta jonka ei kuulu varastaa showta. Tämä lähestymistapa on muutoinkin tervetullut tällaisena yksilöä korostavana aikana, jolloin liian moni kaivelee liian syvältä omaa napaansa.

    Favorin tunnetaan jääkiekkopiireissä ja koulumaailmassa totisena, jäyhänä ja jämäkkänä tuomarina ja opettajana. Vaikka mies harvoin hymyileekin, Huhtinen löytää hänestä hiljaisen mutta oivaltavan humoristin, jolle mikään elämässä ei tunnu olevan vierasta. Favorinin huumori on hyvästä tilannetajusta kumpuavaa ja ihmisyyttä ymmärtävää, ehkä vain vaivoin huumoriksi tunnistettavaa mutta silti hykeryttävää. Tai sitten kyse on enemmän Huhtisen huumorintajusta. Menä ja tiedä, mutta ainakaan sitä en kirjaan tarttuessani odottanut, että lukiessa aika ajoin hihittelisin itsekseni. En siltikään, vaikka hyvin tiedän, että jääkiekon ympärillä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista ja että monenlaisiin persooniin väistämättä törmää.

    Kovin syvälle Favorinin sisimpään Huhtinen ei pääse, tai ainakaan kovin yksityiskohtaisesti Favorin ei yksityiselämästään kirjassa avaudu. Se ei toisaalta ole tarpeenkaan. Huhtinen luo ilman yksityiselämän tonkimista kuvan sääntökirjaan nojaavasta miehestä, joka matemaattisesta tarkkuudestaan, viilipyttymäisyydestään ja kaikesta selittelemättömyydestään huolimatta on kaikinpuolin inhimillinen.

    Kirjassa sivutaan Favorinin lapsettomuutta, jota tuomari ei lähde ruotimaan yhtään sen enempää kuin mitään muutakaan. Favorinille asiat tuntuvat olevan joko tai, ei mitään siltä väliltä. Ja kun hän on jotain päättänyt, hän elää päätöksensä kanssa taakseen vilkuilematta. Saattaa tuntua kylmältä, mutta Favorin ei tee päätöksiä, joiden kanssa ei pystyisi elämään. Virheitä hän myöntää kyllä tehneensä, mutta hänen suhtautumistapansa virheisiin ei ole ankara vaan analyyttinen ja parempaan pyrkivä. Juuri tämä piirre tekee Favorinista inhimillisen.

    ”Joskus tulee huti ja se kuuluu oppimiseen. Virheisiin ei pidä jäädä kiinni. Väärin menee jokaisessa pelissä, mutta kahta peliä ei koskaan saa vetää peräkkäin perseelleen. Siihen minä vedä rajan.”

    Timo Favorin

    Favorinin yksityiselämän ruotiminen ei siksikään ole tarpeen, että ihminen suhteessa yhteisöön on kiinnostavampaa kuin yksittäisen ihmisen tunteet, ajatukset tai ihmissuhteet. Huhtinen vie kirjassaan Favorinin läpi kiekko-Suomen. Kirja pysähtyy jokaisessa Liiga-kaupungissa, mikä on loistava oivallus. Samalla kun puhutaan Favorinista, puhua myös liigaseuroista ja -kaupungeista, fanikulttuurista sekä muista kiekkopersoonista. Se tosin oli pieni pettymys, että Turusta tarina poikkeaa ”sivupolulle” ja Favorinin toiselle työmaalle koulumaailmaan. Mutta kyllä kirjaan yksi hykerryttävä anekdootti Turustakin mahtuu.

    Itselleni kirja avasi kokonaan uuden näkökulman jääkiekkoon. Monesti olen peleissä yrittänyt asettua tuomarin asemaan, mutta kirjan luettuani ymmärrän, kuinka huonosti olen tähän asti siinä onnistunut. Tuomarin työ on kuin toimittajan työtä siinä mielessä, että moni uskoo hoitavansa tehtävän itse paremmin. Sekä tuomari että toimittaja joutuvat myös hallitsemaan kokonaiskuvan ja kestämään ulkopuolelta tulevaa painetta. Menemättä yksityiskohtiin tai yrittämättä nostaa Tuomaria jalustalle Huhtinen tuo hyvin esiin sen, miten hiuksenhienoista, ammattitaitoa vaativista asioista onnistuminen tuomarin työssä on kiinni. Huhtinen onnistuu myös avaamaan lajia nimeltä jääkiekko, ainakin tällaiselle junnupelien konkarille kokonaan uudella tavalla.

    Huhtinen perkaa kirjassa myös omia ajatuksiaan, runolliseen tajunnanvirta tyyliin. Runotytön mietteet luovat kirjaan kontrastia mutta myös pehmentävät kuvaa Favorinista. Lisäksi ne johdattavat lukijaa eteenpäin ja sitovat asioita kontekstiinsa. Kaupunkeihin yhdistetyt runot eivät aivan minun runottomalle sielulleni avaudu, mutta eivät ne kirjaa huononnakaan. Ehkä toisella lukemalla ymmärtäisin, miten mikäkin mihinkin liittyy.

    Kirjan viimeisillä sivuilla Favorin arvelee, että kirja tulee olemaan niin kuin hänkin: puolet tykkää, puolet ei. Minä voin sanoa lukeutuvani ensimmäiseen puolikkaaseen: tykkäsin. Paljon.

  • Kaukainen ”kotikaupunki”

    Kaukainen ”kotikaupunki”

    Joskus lähelle on kamalan pitkä matka. Olen syntynyt ja asunut elämäni ensimmäiset seitsemän vuotta Turussa. Heidekenillä syntynyt, paljasjalkainen turkulainen siis. Tai sitten en.

    Ensimmäisiltä vuosiltani en muista, luonnollisestikaan, Turusta juuri mitään. Asuimme Lausteella ja Varissuolla. Eivät tainneet olla kovin hyvässä huudossa silloinkaan. Siitä huolimatta sain kuusivuotiaana jäädä aamuisin heräilemään itsekseni ja omia aikojani kävellä viereiseen kerrostaloon tuttavalle hoitoon. (Olin jo silloin tavattoman aamu-uninen ja äiti kyllästyi raahaamaan unesta vetelää mukulaa päiväkotiin aamukuuden aikaan).

    Kadehdin ihmisiä, jotka saivat asua noissa järjettömän hienoissa kerrostaloissa.

    Varissuolta muistan naapurin elementtikerrostalojen julkisivuratkaisun: isot pyöreät reiät seinässä. Asuntojen seinässä ne eivät tietenkään olleet, mutta enpä enää pysty hahmottamaan, mitä osaa rakennusta ne mahtoivat olla. Joka tapauksessa nuo reiät hivelivät lapsen silmää 😀 ja kadehdin ihmisiä, jotka saivat asua noissa järjettömän hienoissa kerrostaloissa.

    Etäisesti muistan myös vuonna 1981 valmistuneen entisen Itäkeskuksen, nykyisen Varissuon liikekeskuksen. Ja olihan sekin lapsen silmin ainutlaatuisen hieno ja jännittävä. Sittemmin olen alkanut arvostaa hieman toisenlaista arkkitehtuuria.

    Varhaisesta lapsuudesta Turusta on jäänyt mieleen myös suihkulähde, jota ei enää ole (sijaitsi mahdollisesti Yliopistonkadulla) sekä Puutorin rahapuu. Muistan haltioituneena tuijottaneeni tuota puuta, kun äiti oli hakemassa Puutorin grilliltä haukattavaa.

    Muistan haltioituneena tuijottaneeni tuota puuta.

    Täyttäessäni seitsemän vuotta, perheeni muutti maalle noin 40 kilometrin päähän Turusta. Ensimmäinen reissu uudelle kotipaikkakunnalle oli pitkä ja raskas. Luulin, ettemme koskaan pääse perille. Pahaksi onneksi kun matkalla rengaskin puhkesi.

    Meni joitakin vuosia ennen kuin aloin ottaa Turkuun uudelleen kontaktia. Alakoulun viimeisillä luokilla matkasimme kavereiden kanssa bussilla Turkuun ostoksille. Linja-autoasemalta käveltiin Hansa-kortteliin. Kristiinankadun Hesburgerilla syötiin maailman parhaimmat hampurilaiset. Myöhemmin olen kyllä alkanut arvostaa enemmän perinteisiä grillihamppareita.

    Täysi-ikäistyttyä liikkumisalue Turun keskustassa hieman laajeni: Eerikinkadulle Moritziin, Puutarhakadulle Time Outiin, Humalistonkadulle Kiltaan ja tietysti Ruissaloon Ruisrockiin ja niin edelleen. Sittemmin on toki tullut liikuttua Turussa muuallakin, mutta siitä huolimatta heräsin tänä viikonloppuna siihen, miten vieras syntymäkaupunki minulle kuitenkin on. Ja vieraaksi se edelleen jäi, koska kamala keli, levoton mies ja katse kännykässä (piti tarkistaa pojan lätkämatsin ottelutulos)

    Kurkistus Kakolaan

    Saimme lapsilta joululahjaksi lahjakortin Kakolanruusuun ja kävimme nyt lunastamassa lahjamme. Kakolanmäki on tietysti ollut olemassa aina, mutta mitään asiaa minulla ei luonnollisestikaan ole alueelle ollut. Ainakaan silloin, kuin vankila vielä toimi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Kakolanmäellä on kuitenkin tapahtunut paljon, mutta minä olen onnistunut vain ohittamaan alueen Linnankatua pitkin ajellen. Matkalla ravintolaan sainkin todeta saapuneeni Turussa alueelle, jossa en ole koko lähes 44-vuotisen elämäni aikana ikinä liikkunut. Minulle olisi avautunut kokonaan uusi kaupunki, ellei katseeni tosiaan olisi ollut siinä kännykässä. Tämä asia jäikin nyt hieman takaraivoon kolkuttelemaan. Pakkohan tuolla on mennä uudelleen käymään, ajan kanssa ja toivottavasti ilman sateenvarjoa. Sen verran nimittäin sentään rekisteröin, että katseltavaa olisi ollut.

    Kakolan tarina toki on kolkko. Jotain silmääni miellyttävää entisen vankilan jylhissä seinissä ja koruttomassa miljöössä kuitenkin on. Ellei keli olisi ollut umpisurkea, olisi taatusti jäänyt pitkäksi toviksi alueelle hortoilemaan. Nyt tyydyimme vain piipahdukseen Kakolanruusussa. Miestä tokikaan olisi edes alueeseen tutustuminen kiinnostanut, hän kun on työn puolesta saanut siellä pyöriä. Ei, ei mitään rikollista, vaan täysin laillista. Ovia ja ikkunoita ovat Kakolanmäen uudisrakennuksiin toimittaneet.

    Ei, ei mitään rikollista, vaan täysin laillista.

    Kakolanruusussakaan ei ole aiemmin tullut käytyä. Tämän kokemuksen perusteella varmasti tulee toistekin mentyä. Ruoka oli todella hyvää, palvelu ystävällistä ja iloista, ja miljöö kiehtova. Vankilan omaisuusvarastoon rakennettu ravintola holvikaarikattoineen oli melko pelkistetty, mutta sehän tällaisessa paikassa kuuluu vain asiaan. Paksujen seinien sisällä tunsi todellakin olevansa kiven sisässä, kun kännykän oma nettikään ei toiminut. Mikä onkin varsin hyvä asia. Tosin enpä minä siltikään malttanut kädenjatkettani kokonaan unohtaa. Pitihän sitä annoksista kuvat ottaa.

    Seljankukilla ja inkiväärillä maustetun alkujuoman ainut huono puoli oli se, että se meinasi mennä päähän.
    Punajuuritartar ja sokerisuolattu lohi maistuivat mainiolta, mutta alkupalan kruunu oli Bakeri Å:n ruisleipä.
    Meillä oli Kakolan pidot -lahjakortti, mutta a la carte -listaltakin syömingit ja juomingit voi valita. Minulta suositus pidoille!
    Naudan poski ja savustettu choron-kastike vei kielen mennessään. Pitojen jaettavista annoksista riitti hyvin molemmille.
    Talon ”snickerspatukka”, suolaisenmakea jälkiruoka kelpasi miehellenikin, joka yleensä jättää makeat jälkkärit syömättä.
    Ei sovi ruokien jatkoksi, mutta mainitsemisen arvoinen on myös ravintolan wc. Poikkesi muusta tyylistä!
  • Kirja taas käteen

    Kirja taas käteen

    Olen pitkään haaveillut herättäväni henkiin lapsuudesta ja nuoruudesta rakkaan harrastuksen lukemisen. Toki olen viimeisinäkin vuosina lukenut ahkerasti, mutta lähinnä lehtiä. Kirjallisuuteen olen kajonnut satunnaisemmin.

    Lapsena ja nuorena tosiaan tuli luettua paljon. Jos ei ihan aamusta iltaan niin illasta aamuun. Varsinkin nuorena vietin monia öitä nenä kiinni kirjassa. Lukemistoni en voi kehuskella olleen maailmankirjallisuuden klassikoita. Lapsena ahmin Neiti Etsiviä ja Mervi Jalon Nummelan ponitalli -sarjan kirjoja. Teininä tykästyin romanttiseen ”historialliseen” hömppään kuten Catharine Cooksonin kirjoihin. Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarjan kirjat lukeutuivat myös mielilukemisiini. Nuorena aikuisena puolestaan kiinnostuin Jane Austenin romaaneista ja Jean Sassonin kirjoittamasta saudiprinsessa Sultanan tarinasta.

    Lukuinto lopahti jonnekin luentojen ja iltasatujen välimaastoon. Lukuharrastuksen jäämiseen vaikutti kaksi seikkaa. Ensinnäkin opiskelin vielä siihen aikaan, kun lapset olivat pieniä. Tieteellisen kirjallisuuden lukeminen oli jokseenkin raskasta kolmen pienen pyöriessä jaloissa. Kovin paljon kevyempi ei ollut kirjallisuustieteessä vaadittu lukulistakaan. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä vei vähänkin ilon lukemisesta. Toiseksi perhe-elämä ei millään tavalla suosinut tapaani lukea. Kirjaan tarttuessani nimittäin haluan uppoutua siihen täysin ja keskeyttämättä useiksi tunneiksi. Lapsiperheessä lukurauhan saa ehkä yhdeksi riviksi kerrallaan. Tosin suunnilleen sillä tavallakin on tullut luettua. Antti Heikkisen Juice Leskisestä kirjoittamaa Risainen elämä -teosta kahlasin ehkä vuoden verran sivu kerrallaan.

    Lukuinto lopahti jonnekin luentojen ja iltasatujen välimaastoon.

    Lasten kasvettua olen elätellyt kuvitelmaa, että aloittaisin lukuharrastuksen uudelleen. Liian hektistä on edelleen ollut. Ja kynnys lukemiseen on noussut. Enää en oikein tiedä, mitä kirjastosta etsisin. Useimmiten helpointa onkin ollut tarttua dekkareihin ja trillereihin. Mutta esimerkiksi viimeksi lukemani David Lagercrantzin Tyttö joka eli kahdesti ja S.K. Tremaynen Ennen kuolemaani olivat pieniä pettymyksiä.

    Stieg Larssonin luoman Millenium-sarjan kuudennessa osassa häiritsi elokuvamaiset taistelukohtaukset. En voi sietää toimintaleffoja, joissa luodit viuhuvat, pommit paukkuvat, liekit loimuavat ja veitset heiluvat, mutta silti niin sankarit kuin konnat nousevat kuolemankielistä aina uusiin taisteluihin. En enää muista, oliko Larssonin alkuperäisteoksissa tällaista, mutta Tyttö joka eli kahdesti -kirjan utopistiset taistelut kävivät tympimään. Tämän kirjan perusteella Lisbeth Salanderin ja Mikael Blomqvistin tarinan olisi puolestani voinut jättää Larssonin trilogiaan.

    S.K. Tremaynelta olen aiemmin lukenut Tulilapsen. Koska en vieläkään saanut käsiini himoitsemaani Jääkaksosia, tyydyin Ennen kuolemaani -kirjaan. Ennen kuolemaani toistaa Tulilapsesta ja arvatenkin myös Jääkaksosista tuttua teemaa, jossa yksilapsisen perheen ainokainen alkaa käyttäytyä oudosti. Ainakin näille kahdelle lukemalleni, luultavasti mös Jääkaksosille, yhteistä on myös aavemainen tunnelma. Niin kauan kuin ei liikuta scifin puolella, tietty aavemaisuus sopii minulle. Epäluonnollisuus ei kuitenkaan iske minuun vaan pidän enemmän realismista. Varsinkin Ennen kuolemaani -kirjassa niin juonenkäänteet kuin henkilöiden käyttäytyminen ovat epäuskottavia. Luin kyllä kirjan yhdessä yössä loppuun, mutta kirjan sulkiessa olo oli lähinnä, että ”vai niin”. Pykologiselta trilleriltäkin kaipaan uskottavuutta. Sadut ovat sitten asia erikseen.

    Parhaillaan käsissäni on Jussi Adler-Olsenin Selfiet. Sen ensimmäisissä luvuissa esitellyt ihmiset ovat epämiellyttäviä ja luotaantyöntäviä, vailla minkäänlaista samaistumispintaa. En tiedä, saanko kirjaa loppuun luettua.

    Mutta ehkä kuitenkin tästä vielä uusi luku-ura urkenee. Selfiet on jo kolmas kirja kuukauden sisään. Haaveissani on ainakin hankkia Kersti Juvan Löytöretki suomen kieleen. Ihan jotain muuta siis kuin dekkari tai trilleri.

    Tähän loppuun listaan minulle mieluisimmat tai eniten vaikuttaneet kirjat satunnaisessa järjestyksessä ilman selityksiä.

    • Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär
    • Väinö Linna: Tuntematon sotilas
    • Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
    • Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajat
    • Milla Paloniemi: Kiroileva siili -sarjakuvat
    • Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
    • Herbjørg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos
    • Sofi Oksanen: Puhdistus ja Kun kyyhkyset katosivat
    • Katja Kettu: Kätilö ja Yöperhonen
    • Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

    Ja on niitä monia muitakin, kunpa vain pystyisi kaikki muistamaan. Näistähän moni on viimeisimmiltä vuosilta.