Olen pitkään haaveillut herättäväni henkiin lapsuudesta ja nuoruudesta rakkaan harrastuksen lukemisen. Toki olen viimeisinäkin vuosina lukenut ahkerasti, mutta lähinnä lehtiä. Kirjallisuuteen olen kajonnut satunnaisemmin.
Lapsena ja nuorena tosiaan tuli luettua paljon. Jos ei ihan aamusta iltaan niin illasta aamuun. Varsinkin nuorena vietin monia öitä nenä kiinni kirjassa. Lukemistoni en voi kehuskella olleen maailmankirjallisuuden klassikoita. Lapsena ahmin Neiti Etsiviä ja Mervi Jalon Nummelan ponitalli -sarjan kirjoja. Teininä tykästyin romanttiseen ”historialliseen” hömppään kuten Catharine Cooksonin kirjoihin. Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarjan kirjat lukeutuivat myös mielilukemisiini. Nuorena aikuisena puolestaan kiinnostuin Jane Austenin romaaneista ja Jean Sassonin kirjoittamasta saudiprinsessa Sultanan tarinasta.
Lukuinto lopahti jonnekin luentojen ja iltasatujen välimaastoon. Lukuharrastuksen jäämiseen vaikutti kaksi seikkaa. Ensinnäkin opiskelin vielä siihen aikaan, kun lapset olivat pieniä. Tieteellisen kirjallisuuden lukeminen oli jokseenkin raskasta kolmen pienen pyöriessä jaloissa. Kovin paljon kevyempi ei ollut kirjallisuustieteessä vaadittu lukulistakaan. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä vei vähänkin ilon lukemisesta. Toiseksi perhe-elämä ei millään tavalla suosinut tapaani lukea. Kirjaan tarttuessani nimittäin haluan uppoutua siihen täysin ja keskeyttämättä useiksi tunneiksi. Lapsiperheessä lukurauhan saa ehkä yhdeksi riviksi kerrallaan. Tosin suunnilleen sillä tavallakin on tullut luettua. Antti Heikkisen Juice Leskisestä kirjoittamaa Risainen elämä -teosta kahlasin ehkä vuoden verran sivu kerrallaan.
Lukuinto lopahti jonnekin luentojen ja iltasatujen välimaastoon.
Lasten kasvettua olen elätellyt kuvitelmaa, että aloittaisin lukuharrastuksen uudelleen. Liian hektistä on edelleen ollut. Ja kynnys lukemiseen on noussut. Enää en oikein tiedä, mitä kirjastosta etsisin. Useimmiten helpointa onkin ollut tarttua dekkareihin ja trillereihin. Mutta esimerkiksi viimeksi lukemani David Lagercrantzin Tyttö joka eli kahdesti ja S.K. Tremaynen Ennen kuolemaani olivat pieniä pettymyksiä.
Stieg Larssonin luoman Millenium-sarjan kuudennessa osassa häiritsi elokuvamaiset taistelukohtaukset. En voi sietää toimintaleffoja, joissa luodit viuhuvat, pommit paukkuvat, liekit loimuavat ja veitset heiluvat, mutta silti niin sankarit kuin konnat nousevat kuolemankielistä aina uusiin taisteluihin. En enää muista, oliko Larssonin alkuperäisteoksissa tällaista, mutta Tyttö joka eli kahdesti -kirjan utopistiset taistelut kävivät tympimään. Tämän kirjan perusteella Lisbeth Salanderin ja Mikael Blomqvistin tarinan olisi puolestani voinut jättää Larssonin trilogiaan.
S.K. Tremaynelta olen aiemmin lukenut Tulilapsen. Koska en vieläkään saanut käsiini himoitsemaani Jääkaksosia, tyydyin Ennen kuolemaani -kirjaan. Ennen kuolemaani toistaa Tulilapsesta ja arvatenkin myös Jääkaksosista tuttua teemaa, jossa yksilapsisen perheen ainokainen alkaa käyttäytyä oudosti. Ainakin näille kahdelle lukemalleni, luultavasti mös Jääkaksosille, yhteistä on myös aavemainen tunnelma. Niin kauan kuin ei liikuta scifin puolella, tietty aavemaisuus sopii minulle. Epäluonnollisuus ei kuitenkaan iske minuun vaan pidän enemmän realismista. Varsinkin Ennen kuolemaani -kirjassa niin juonenkäänteet kuin henkilöiden käyttäytyminen ovat epäuskottavia. Luin kyllä kirjan yhdessä yössä loppuun, mutta kirjan sulkiessa olo oli lähinnä, että ”vai niin”. Pykologiselta trilleriltäkin kaipaan uskottavuutta. Sadut ovat sitten asia erikseen.
Parhaillaan käsissäni on Jussi Adler-Olsenin Selfiet. Sen ensimmäisissä luvuissa esitellyt ihmiset ovat epämiellyttäviä ja luotaantyöntäviä, vailla minkäänlaista samaistumispintaa. En tiedä, saanko kirjaa loppuun luettua.
Mutta ehkä kuitenkin tästä vielä uusi luku-ura urkenee. Selfiet on jo kolmas kirja kuukauden sisään. Haaveissani on ainakin hankkia Kersti Juvan Löytöretki suomen kieleen. Ihan jotain muuta siis kuin dekkari tai trilleri.
Tähän loppuun listaan minulle mieluisimmat tai eniten vaikuttaneet kirjat satunnaisessa järjestyksessä ilman selityksiä.
- Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär
- Väinö Linna: Tuntematon sotilas
- Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
- Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajat
- Milla Paloniemi: Kiroileva siili -sarjakuvat
- Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
- Herbjørg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos
- Sofi Oksanen: Puhdistus ja Kun kyyhkyset katosivat
- Katja Kettu: Kätilö ja Yöperhonen
- Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
Ja on niitä monia muitakin, kunpa vain pystyisi kaikki muistamaan. Näistähän moni on viimeisimmiltä vuosilta.
Marika Timonen 