Joskus lähelle on kamalan pitkä matka. Olen syntynyt ja asunut elämäni ensimmäiset seitsemän vuotta Turussa. Heidekenillä syntynyt, paljasjalkainen turkulainen siis. Tai sitten en.

Ensimmäisiltä vuosiltani en muista, luonnollisestikaan, Turusta juuri mitään. Asuimme Lausteella ja Varissuolla. Eivät tainneet olla kovin hyvässä huudossa silloinkaan. Siitä huolimatta sain kuusivuotiaana jäädä aamuisin heräilemään itsekseni ja omia aikojani kävellä viereiseen kerrostaloon tuttavalle hoitoon. (Olin jo silloin tavattoman aamu-uninen ja äiti kyllästyi raahaamaan unesta vetelää mukulaa päiväkotiin aamukuuden aikaan).

Kadehdin ihmisiä, jotka saivat asua noissa järjettömän hienoissa kerrostaloissa.

Varissuolta muistan naapurin elementtikerrostalojen julkisivuratkaisun: isot pyöreät reiät seinässä. Asuntojen seinässä ne eivät tietenkään olleet, mutta enpä enää pysty hahmottamaan, mitä osaa rakennusta ne mahtoivat olla. Joka tapauksessa nuo reiät hivelivät lapsen silmää 😀 ja kadehdin ihmisiä, jotka saivat asua noissa järjettömän hienoissa kerrostaloissa.

Etäisesti muistan myös vuonna 1981 valmistuneen entisen Itäkeskuksen, nykyisen Varissuon liikekeskuksen. Ja olihan sekin lapsen silmin ainutlaatuisen hieno ja jännittävä. Sittemmin olen alkanut arvostaa hieman toisenlaista arkkitehtuuria.

Varhaisesta lapsuudesta Turusta on jäänyt mieleen myös suihkulähde, jota ei enää ole (sijaitsi mahdollisesti Yliopistonkadulla) sekä Puutorin rahapuu. Muistan haltioituneena tuijottaneeni tuota puuta, kun äiti oli hakemassa Puutorin grilliltä haukattavaa.

Muistan haltioituneena tuijottaneeni tuota puuta.

Täyttäessäni seitsemän vuotta, perheeni muutti maalle noin 40 kilometrin päähän Turusta. Ensimmäinen reissu uudelle kotipaikkakunnalle oli pitkä ja raskas. Luulin, ettemme koskaan pääse perille. Pahaksi onneksi kun matkalla rengaskin puhkesi.

Meni joitakin vuosia ennen kuin aloin ottaa Turkuun uudelleen kontaktia. Alakoulun viimeisillä luokilla matkasimme kavereiden kanssa bussilla Turkuun ostoksille. Linja-autoasemalta käveltiin Hansa-kortteliin. Kristiinankadun Hesburgerilla syötiin maailman parhaimmat hampurilaiset. Myöhemmin olen kyllä alkanut arvostaa enemmän perinteisiä grillihamppareita.

Täysi-ikäistyttyä liikkumisalue Turun keskustassa hieman laajeni: Eerikinkadulle Moritziin, Puutarhakadulle Time Outiin, Humalistonkadulle Kiltaan ja tietysti Ruissaloon Ruisrockiin ja niin edelleen. Sittemmin on toki tullut liikuttua Turussa muuallakin, mutta siitä huolimatta heräsin tänä viikonloppuna siihen, miten vieras syntymäkaupunki minulle kuitenkin on. Ja vieraaksi se edelleen jäi, koska kamala keli, levoton mies ja katse kännykässä (piti tarkistaa pojan lätkämatsin ottelutulos)

Kurkistus Kakolaan

Saimme lapsilta joululahjaksi lahjakortin Kakolanruusuun ja kävimme nyt lunastamassa lahjamme. Kakolanmäki on tietysti ollut olemassa aina, mutta mitään asiaa minulla ei luonnollisestikaan ole alueelle ollut. Ainakaan silloin, kuin vankila vielä toimi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Kakolanmäellä on kuitenkin tapahtunut paljon, mutta minä olen onnistunut vain ohittamaan alueen Linnankatua pitkin ajellen. Matkalla ravintolaan sainkin todeta saapuneeni Turussa alueelle, jossa en ole koko lähes 44-vuotisen elämäni aikana ikinä liikkunut. Minulle olisi avautunut kokonaan uusi kaupunki, ellei katseeni tosiaan olisi ollut siinä kännykässä. Tämä asia jäikin nyt hieman takaraivoon kolkuttelemaan. Pakkohan tuolla on mennä uudelleen käymään, ajan kanssa ja toivottavasti ilman sateenvarjoa. Sen verran nimittäin sentään rekisteröin, että katseltavaa olisi ollut.

Kakolan tarina toki on kolkko. Jotain silmääni miellyttävää entisen vankilan jylhissä seinissä ja koruttomassa miljöössä kuitenkin on. Ellei keli olisi ollut umpisurkea, olisi taatusti jäänyt pitkäksi toviksi alueelle hortoilemaan. Nyt tyydyimme vain piipahdukseen Kakolanruusussa. Miestä tokikaan olisi edes alueeseen tutustuminen kiinnostanut, hän kun on työn puolesta saanut siellä pyöriä. Ei, ei mitään rikollista, vaan täysin laillista. Ovia ja ikkunoita ovat Kakolanmäen uudisrakennuksiin toimittaneet.

Ei, ei mitään rikollista, vaan täysin laillista.

Kakolanruusussakaan ei ole aiemmin tullut käytyä. Tämän kokemuksen perusteella varmasti tulee toistekin mentyä. Ruoka oli todella hyvää, palvelu ystävällistä ja iloista, ja miljöö kiehtova. Vankilan omaisuusvarastoon rakennettu ravintola holvikaarikattoineen oli melko pelkistetty, mutta sehän tällaisessa paikassa kuuluu vain asiaan. Paksujen seinien sisällä tunsi todellakin olevansa kiven sisässä, kun kännykän oma nettikään ei toiminut. Mikä onkin varsin hyvä asia. Tosin enpä minä siltikään malttanut kädenjatkettani kokonaan unohtaa. Pitihän sitä annoksista kuvat ottaa.