Suuntana Salla 2/3 – hohtavat hanget

Kuten aiemmassa Salla-postauksessani kerroin, Salla hurmasi meidät kymmenen vuotta sitten tehdyllä laskettelureissulla. Vaikka tuolloin pakkanen paukkui -30 asteessa ja autokin hajosi. (Autojen hajoamisesta on muodostunut meille vähän kuin traditio: kaksi kertaa olemme tulleet Sallasta vuokra-autolla ja kerran junalla. Tämän lisäksi yhdellä reissulla autosta hajosi automaattivaihteet. Pari kertaa on myös käyty ojassa.)

Talvilomakohteena Salla on monipuolinen ja pärjää vertailussa isommille laskettelukeskuksille. Riippuen toki siitä, mitä etsii. Jos haluaa hillua afterskissä tai koluta lukuisia eri rinteitä, Salla ei ole se paikka. Sen sijaan suosittelen Sallaa lapsiperheille ja luonnonrauhaa etsiville aktiivisille aikuisille.

Salla SkiResort

Sallan laskettelukeskus on yhtä aikaa pieni ja suuri. Pieni sikäli, ettei rinteitä ole mahdottoman monta eikä palvelukaan pilvin pimein, mutta suuri sikäli, että rinteet ovat pitkiä ja palvelut hyviä.

Lumetettuja rinteitä on laskentatavasta riippuen 6-15, minkä lisäksi on myös metsärinteitä. Hissejä on seitsemän. Itselleni, kehno laskija kun olen, mieluisimpia ovat pitkät loivat itärinteet, joiden alla on sympaattinen pieni itäkota. Siellä on tarjolla niin lämmintä kuin kylmää juomaa sekä ihania rinkelimunkkeja ja muuta pientä purtavaa. (Hädän tullen itärinteillä laskettelevalta vaaditaan hieman ”urheiluhenkeä”, sillä vesivessaa ei ole, vaan täytyy uskaltautua ulkohuussiin.) Itärinteiden snowparkki bokseineen ja reileineen on varmuudella käytössä hiihtolomaan mennessä. Itse en tokikaan hyppyreitä kaipaa, mutta erityisesti esiteineille ne tarjoavat viihdykettä. Temppuratojen sijaan myös pohjoisrinteet sopivat minun taidoilleni, mutta pohjoisrinteet avataan yleensä vasta hiihtolomaksi. Alppimaajoukkueen harjoittelurinteenä toimivaa kisarinnettä tuskin uskaltaisin enää edes liukurilla laskea ja eturinteetkin ovat minulle hieman haastavat.

Eturinteiden alta löytyy lipunmyynti, suksivuokraamo, vessa ja Keloravintola, josta saa lounasta seisovasta pöydästä tai pitsoja ja burgereita a la carte -listalta. Mikäli rinteessä haluaa nauttia omia eväitä, onnistuu se itärinteiden alla olevalla nuotiopaikalla tai tunturin huipulla olevassa kodassa. Myös eturinteiden alapuolella, Revontuli-hotellin kupeessa on laavu.

Kaikkinensa Salla Ski Resort on kompakti kokonaisuus, joka sopii monentasoisille laskijoille. Lapsiperheille laskettelukeskus on sikäli ihanteellinen, että laskettelutaitoiset lapset uskaltaa päästää itsekseen laskemaan. Sallan rinteillä ei ole isoa vaaraa esimerkiksi eksymisestä, ja tarvittaessa apuun pääseminen vaatii vain yhden nousun.

Sallan rinteillä harvemmin on ruuhkaa, joten hisseihin ei juurikaan joudu jonottamaan. Käytössä tosin on vain ankkuri- ja sompahissejä sekä lasten rinteessä katettu mattohissi. Toisaalta tällaiselle kömpelölle laskijalle tuolihissit ja muut härvelit ovatkin vähän liian jännittäviä 🙂 Rinteiden kuntoa pitää myös kehua, useimmiten rinteet ovat erinomaisessa kunnossa.


Ruuhitunturi

Sallassa on monentasoisia ja mittaisia latuja myös murtomaahiihdon ystäville. Oma tasoni on sitä luokkaa, että hädin tuskin kehtaan itseäni suomalaiseksi kutsua. Esimerkiksi laturetkestä Ruuhitunturille en edes haaveile. Onneksi tunturi on tavoitettavissa myös moottorikelkalla tai kesällä pyörällä tai patikoiden. Moottorikelkalla olemmekin käyneet Ruuhitunturin muutamaan otteeseen valloittamassa. Hyvällä säällä tunturin näköalatornista on huimat näkymät, mutta paikka itsessäänkin tykkylumisine puineen on huimaavan kaunis, vaikka sumea keli peittäisi ympäröivät maisemat.

Hiihtoretkeä Ruuhitunturille suunnittelevan kannattaa muistaa, että latu ei ole valaistu. Ruuhitunturin kierroksella matkaa kertyy yhteensä 15,5 kilometriä. Ruuhitunturin rinteessä on erämaakahvila, joka aukeaa hiihtolomaviikoksi. Kahvilarakennukseen voi nykyisin myös majoittua.

Kaikkinensa Sallassa on latuja 160 kilometriä, josta valaistuja on 43 kilometriä. Koiraharrastajia varten löytyy koiralatuja. Joulun tienoilla ei kaikilla laduilla vielä pääse hiihtelemään.

Jos suksi ei luista tai se lipsuu liikaa, mutta Ruuhitunturissa joka tapauksessa haluaa talviaikaan pyörähtää, Napapiirin safarit/ Sallatunturin tuvat järjestää tunturiin ohjattuja moottorikelkkaretkiä tai vuokraa moottorikelkkoja omatoimikäyttöön. Muitakin kelkkaretkien järjestäjiä ja kelkkojen vuokraajia Sallasta löytyy.

Sivumennen sanoen Sallantunturin tuvat vuokraa mökkejä ja pyörittää Kiela-ravintolaa sekä Papana Pubia, jossa ajoittain on myös esiintyjiäkin. Itse emme vielä kymmenen vuoden aikana ole kertaakaan ehtineet nauttia Papanan ohjelmatarjonnasta, mutta biljardia olemme käyneet pelaamassa. Sen sijaan Keloravintolassa kävimme yhtenä pääsiäisenä jammailemassa Lapin hiihtokeskukset hullaannuttaneen Iskuporakoneen tahtiin ja ihmettelemässä jotain saamelaisräppäriä, joka muistaakseni kuulosti sekin valla hyvältä 🙂


Huskyajelu

Kuluneen koronavuoden aikana on paljon puhuttu muun muassa Lapin husky-yrittäjien ahdingosta. Näiden puheiden johdosta tuli tänä jouluna lähdettyä huskyajelua kokeilemaan. Kerrassaan hieno kokemus, jota voin suositella kaikille vauhdista, koirista ja luonnosta pitäville. Yllättävää kyllä, lihaskuntoa ja vartalonhallintaa ajelu tosin vaatii. Itselläni oli täysi työ pysyä kyydissä ja paikat olivat hellinä vielä pari päivää ajelun jälkeen.

Sallassa huskyajelulle pääsee Poropuistossa hiihtokeskuksen lähellä, mutta myös Ahvenselällä noin 17 kilometrin päässä hiihtokeskukselta. Me valitsimme Ahvenselältä Sallan Huskyt, joka tarjoaa ajeluja pienille 2-6 hengen ryhmille. Yhteensä noin parin tunnin reissu maksoi 60 euroa per henkilö. Koko aikaa ei ajettu, vaan hintaan sisältyi lyhyt opastus ja lämmin juoma kodassa. Ajamiseen meni ehkä noin tunti, mikä oli näillä reisi- ja käsivoimilla ihan riittävästi.

Ajelulle saapuessamme meitä odotti ystävälliset ja innokkaat valjakot. Meteli oli melkoinen, mutta reissun jälkeen ääntä jaksoivat pitää enää nuorimmat koirat. Matkaan ne säntäsivät sillä vauhdilla, että minun oli aluksi vaikeuksia estää koiria syöksymästä edellä menneen mieheni valjakon kintereille. Kyydissä ollutta huimapäistä tytärtä taisi kerrankin jopa pelottaa. Matkan varrella vauhti tasaantui ja ylämäissä koiria piti auttaa työntämällä rekeä.

Reittimme kulki läpi metsän ja halki suon. Kurveissa sai hieman jännittää, taipuuko reki ja pysyykö itse kyydissä. Hyvin kaikki kuitenkin lopulta meni, jos tyylipisteitä ei jaeta. Koirien menoa kokemattomat kuskit eivät juurikaan haitanneet, kun isäntä ajoi edellä. Välillä ne tosin vilkuilivat taakseen kuin kysyäkseen, että miksi roikut jarrun päällä tai pyytääkseen lykkäämään kelkkaan ylämäessä vauhtia. Koirista ja niiden opettamisesta olisi ollut hauska kuulla enemmänkin, mutta eipä siinä vauhdin hurmassa ja innostuneiden koirien haukkeessa paljoakaan pystynyt kyselemään.

Maisemista nautti parhaiten kelkan kyydissä istuen, kun kaikki energia ei mennyt kyydissä pysyttelemiseen. Antoisinta ajelulla kuitenkin oli koirat ja yhteistyö niiden kanssa. Kaltaiselleni nössölle huskyajelu tarjosi sopivassa määrin extremeä ja villiä luontoa.

Sallassa pääsee tietysti myös poroajelulle. Lasten ollessa vielä alakoululaisia kävimme Poropuiston pororetkellä, jossa ajettiin reen kyydillä poroja ruokkimaan. Elämys sekin etelän ihmisille. Muistan kuitenkin hyvin, kuinka huvittuneita meille mökkiä rakentaneet paikalliset rakennusmiehet olivat, kun säntäsin kuvaamaan tontillamme lepäillyttä poroa. Jos poronomistajia ei lasketa, lappilaisille porot ovat ennemminkin arjen riesa kuin ihastelun aihe. Sallassakin ne aiheuttavat ainoat liikenneruuhkat.

Mutta jos me etelän ihmiset haluamme poroja luonnossa nähdä, varminta aikaa porojen kohtaamiseen on kesä. Talvella ja ruska-aikaan Sallassa reissattuamme olemme nähneet vain yksittäisiä poroja, joillain kerroilla ei ainuttakaan. Sen sijaan kesällä pitkin poikin Sallaa ajellessamme ”törmäsimme” tuon tuosta mäkäräisiä teiden varsille paenneisiin vaatimiin vasoineen. Kesällä porot toisaalta ovat reissussa rähjääntyneen näköisiä. Tällöin ne vaihtavat karvansa ja vaatimet ovat pudottaneet sarvensa.


Moottorikelkkailua

Sallassa moottorikelkkareittejä on noin 530 kilometriä,  joista 175 kilometriä on virallisia kelkkareittejä. Ruuhitunturin lisäksi olemme kelkkailleet Pitkälammille ja Aatsinkiin.

Kelkkareitteihin pätee sama kuin latuihinkin, joulun tienoilla kaikkia reittejä ei ole vielä avattu. Pääsiäisen aikaan osa reiteistä puolestaan saattaa olla kuoppaisessa kunnossa, kun talven tuiskut ovat muodostaneet reiteille dyynimäisiä töyssyjä (tämä lienee ongelma yhtälailla myös muualla). Siinä on varsinkin kyytiläinen lujilla ja reisilihakset koetuksella, kun edessä olevia töyssyjä on vaikea ennakoida. Mutta askelmittaria on moottorikelkkaillessa tasaisemmallakin menolla helppo huijata 😀

Pitkälammin kammi on mukavan ajomatkan päässä hiihtokeskukselta. Siellä on myös kota, jossa pääsee nautiskelemaan eväitä. Aatsingin ”kylä” puolestaan on omalla oudolla tavalla kiehtova, sillä täydellisen keskellä ei mitään sijaitsee vanha hylätty vanhainkoti, jossa kuulemma kummittelee. Harmi, etten ole tullut rakennusta kuvanneeksi. Maisematkin ovat Aatsingissa kohdillaan, myös kesällä ja syksyllä.


Lumikenkäilyä

Tänä talvena Sallassa on uutuutena lumikenkäreitti korkeammalle Sallatunturille (vanhalta nimeltä Iso Pyhätunturi). Sallatunturit kiertävältä patikkareitiltä on aiemminkin talvisin päässyt lumikenkäillen poikkeamaan korkeamman tunturin laelle, mutta nyt on erikseen merkitty toinenkin reitti eikä tunturin huiputtajan tarvitse enää taivaltaa edestakaisin samaa reittiä.

Matka tunturin laelle on hengästyttävä mutta henkeä salpaava. Viima ylhäällä tunturissa voi olla viuhuvaa, mutta näköalatornista avautuvat näkymät palkitsevat ponnistelut. Tännekin voisi toivoa kotaa, jossa lämmitellä ja käristää makkaraa. Juomaa joka tapauksessa kannattaa mukaan pakata, sillä voin luvata, että kiivetessä alkaa janottaa.

Tänä jouluna matkailijat eivät vielä olleet tainneet uutta reittiä löytää tai sitten uusi lumi ja tuisku olivat peittäneet muiden jäljet ylhäällä tunturissa. Alempana reitti jo näkyikin hyvin, eikä ylhäälläkään reitin lumeen katoaminen erityisemmin haitannut. Reitti oli merkitty kohtuullisen hyvin sinisin auraustikuin. Paikka paikoin seuraava tikku meinasi kadota näköpiiristä, mutta kun malttoi pysähtyä katselemaan ympärilleen, ne kyllä aina löytyivät.

Aikaa noin 5 kilometrin lenkkiin minulta meni parisen tuntia. Patikkareitin kävelin ja kannoin lumikenkiä, koska reitti käveltävissä oli. Viimeisellä puristuksella lumikengät olivat hyvä apu, sillä ylös vievät raput olivat lumen peitossa. Alas tulinkin sitten toista reittiä, jonne jalkaisin ei olisi ollut asiaa.

Lumikenkäillen Sallassa pääsee ihastelemaan myös muita kohteita, jotka jalkaisin tai hiihtäen olisivat muuten tavoittamattomissa. Tammakkojärven läheisyydessä sijaitsevalle jääpahtalle on Sallan Poropuistosta lyhyehkö matka. Poropuisto tekee jääpahtalle arktisia lumikenkäretkiä, mutta tämän luonnon taideteoksen löytää kyllä omatoimisestikin.

Poropuisto tarjoaa jääpahtaretken lisäksi myös lumikenkäretkiä Ruuhitunturille ja revontulia metsästämään.


Chillailuun ja grillailuun

Tällaiselle keski-ikäiselle kuntonsa laiminlyöneelle satunnaiselle reippailijalle kävelykierros Keselmäjärven ympäri on sopivan chilliä liikuntaa. Rinteiden alapuolella sijaitsevalla järvellä on myös hyvä paikka revontulien kuvaamiseen. Tai oletan niin, sillä vielä en ole onnistunut Sallassa kertaakaan kunnollista revontulien loimua näkemään saati kuvaamaan. Aurinkotuulen eivät ole olleet minulle suotuisia.

Keselmäjärvellä on kaksikin grillikotaa/ laavua, jonne voisi mennä revontulia odotellessa grillailemaan. Keselmäjärven rannalla on myös Sallainen caravan, johon ainakin vanhempani ovat olleet tyytyväisiä. Lisäksi SnowLounge vuokraa lasi-iglua, jossa voi Keselmäjärvellä yöpyä ja ihailla revontulia.

SnowLounge pystytettiin hiihtokeskukselle ensimmäisen kerran talvella 2017. Kemin lumilinnalle tai isojen laskettelukeskusten vastaaville se jää toiseksi, mutta sympaattinen tämä vuosi vuodelta palvelujaan kasvattanut tunnelmallinen lumilinna on. Alunperin SnowLounge toimi lumibaarina, mutta muistaakseni jo seuraavana vuonna se alkoi tarjota mahdollisuutta yöpymiseen. Lisäksi SnowLoungessa on ravintola ja jääkappeli, jossa on vihkiäisiäkin vietetty.

SnowLoungen tarinakin on sympaattinen. SnowLoungea pyörittää saksalainen matkailualalla työskennellyt mies vaimonsa kanssa. Idean jääbaariin syntyi heidän lapsensa toiveesta saada lumilinna. Tai näin ainakin muistan kuulleeni 🙂