Tartuin runotyttö Linda Huhtisen ”Tuomari Timo Favorin tarinaan” puhtaasti sattumalta. Odotukset eivät olleet suuret. En ollut kirjasta kuullut mitään ennakkoon, enkä toisaalta edes tiennyt Timo Favorinia. Olisi tietysti voinut kuvitella, että lätkämutsina miehen tiedän. Vaan enpä minä ole Liigaa seurannut vuosikausiin kuin lehdistä Tepsin edesottamuksista lukemalla. Harvoin niissä tuomareita mainitaan.

En ole myöskään ollut erityisen innokas elämänkertojen lukija. Joitakin olen lukenut, mutta useammin käteen on tarttunut kertomakirjallisuutta. Olinkin jo vähällä laittaa Tuomarin takaisin hyllyyn. Mielessäni pohdin, mitä sanottavaa jollakin runotytöllä voisi olla jääkiekkotuomarista. Mutta ehkä se oli juuri tämä outo asetelma, joka kuitenkin herätti mielenkiinnon. Onneksi en penkittänyt Tuomaria vaan annoin mahdollisuuden runotytölle.

Mutta ehkä se oli juuri tämä outo asetelma, joka kuitenkin herätti mielenkiinnon. Onneksi en penkittänyt Tuomaria vaan annoin mahdollisuuden runotytölle.

Timo Favorinin tarina ei ole tyypillinen elämänkerta, ei edes tyypillinen urheilukirja. Huhtisen ymmärtämään pyrkivä ote Favoriniin on huomattavasti hedelmällisempi ja herkullisempi kuin tarinan sankaria fanittavan lajiniilon ote olisi. No toisaalta, harva tuomareita fanittaa, joten vaikea olisi ollut sellaista kirjoittajaa kirjalle löytääkään.

Huhtinen lähestyy Favorinia osittain jääkiekkoyhteisön kautta. Tavanomaisempaa olisi tarkastella yhteisöä ja yhteiskuntaa kirjan sankarin kautta. Huhtisen valitsema lähestymistapa sopii mielestäni erinomaisesti, kun kyseessä on jääkiekkotuomari, hahmo, jota tarvitaan mutta jonka ei kuulu varastaa showta. Tämä lähestymistapa on muutoinkin tervetullut tällaisena yksilöä korostavana aikana, jolloin liian moni kaivelee liian syvältä omaa napaansa.

Favorin tunnetaan jääkiekkopiireissä ja koulumaailmassa totisena, jäyhänä ja jämäkkänä tuomarina ja opettajana. Vaikka mies harvoin hymyileekin, Huhtinen löytää hänestä hiljaisen mutta oivaltavan humoristin, jolle mikään elämässä ei tunnu olevan vierasta. Favorinin huumori on hyvästä tilannetajusta kumpuavaa ja ihmisyyttä ymmärtävää, ehkä vain vaivoin huumoriksi tunnistettavaa mutta silti hykeryttävää. Tai sitten kyse on enemmän Huhtisen huumorintajusta. Menä ja tiedä, mutta ainakaan sitä en kirjaan tarttuessani odottanut, että lukiessa aika ajoin hihittelisin itsekseni. En siltikään, vaikka hyvin tiedän, että jääkiekon ympärillä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista ja että monenlaisiin persooniin väistämättä törmää.

Kovin syvälle Favorinin sisimpään Huhtinen ei pääse, tai ainakaan kovin yksityiskohtaisesti Favorin ei yksityiselämästään kirjassa avaudu. Se ei toisaalta ole tarpeenkaan. Huhtinen luo ilman yksityiselämän tonkimista kuvan sääntökirjaan nojaavasta miehestä, joka matemaattisesta tarkkuudestaan, viilipyttymäisyydestään ja kaikesta selittelemättömyydestään huolimatta on kaikinpuolin inhimillinen.

Kirjassa sivutaan Favorinin lapsettomuutta, jota tuomari ei lähde ruotimaan yhtään sen enempää kuin mitään muutakaan. Favorinille asiat tuntuvat olevan joko tai, ei mitään siltä väliltä. Ja kun hän on jotain päättänyt, hän elää päätöksensä kanssa taakseen vilkuilematta. Saattaa tuntua kylmältä, mutta Favorin ei tee päätöksiä, joiden kanssa ei pystyisi elämään. Virheitä hän myöntää kyllä tehneensä, mutta hänen suhtautumistapansa virheisiin ei ole ankara vaan analyyttinen ja parempaan pyrkivä. Juuri tämä piirre tekee Favorinista inhimillisen.

”Joskus tulee huti ja se kuuluu oppimiseen. Virheisiin ei pidä jäädä kiinni. Väärin menee jokaisessa pelissä, mutta kahta peliä ei koskaan saa vetää peräkkäin perseelleen. Siihen minä vedä rajan.”

Timo Favorin

Favorinin yksityiselämän ruotiminen ei siksikään ole tarpeen, että ihminen suhteessa yhteisöön on kiinnostavampaa kuin yksittäisen ihmisen tunteet, ajatukset tai ihmissuhteet. Huhtinen vie kirjassaan Favorinin läpi kiekko-Suomen. Kirja pysähtyy jokaisessa Liiga-kaupungissa, mikä on loistava oivallus. Samalla kun puhutaan Favorinista, puhua myös liigaseuroista ja -kaupungeista, fanikulttuurista sekä muista kiekkopersoonista. Se tosin oli pieni pettymys, että Turusta tarina poikkeaa ”sivupolulle” ja Favorinin toiselle työmaalle koulumaailmaan. Mutta kyllä kirjaan yksi hykerryttävä anekdootti Turustakin mahtuu.

Itselleni kirja avasi kokonaan uuden näkökulman jääkiekkoon. Monesti olen peleissä yrittänyt asettua tuomarin asemaan, mutta kirjan luettuani ymmärrän, kuinka huonosti olen tähän asti siinä onnistunut. Tuomarin työ on kuin toimittajan työtä siinä mielessä, että moni uskoo hoitavansa tehtävän itse paremmin. Sekä tuomari että toimittaja joutuvat myös hallitsemaan kokonaiskuvan ja kestämään ulkopuolelta tulevaa painetta. Menemättä yksityiskohtiin tai yrittämättä nostaa Tuomaria jalustalle Huhtinen tuo hyvin esiin sen, miten hiuksenhienoista, ammattitaitoa vaativista asioista onnistuminen tuomarin työssä on kiinni. Huhtinen onnistuu myös avaamaan lajia nimeltä jääkiekko, ainakin tällaiselle junnupelien konkarille kokonaan uudella tavalla.

Huhtinen perkaa kirjassa myös omia ajatuksiaan, runolliseen tajunnanvirta tyyliin. Runotytön mietteet luovat kirjaan kontrastia mutta myös pehmentävät kuvaa Favorinista. Lisäksi ne johdattavat lukijaa eteenpäin ja sitovat asioita kontekstiinsa. Kaupunkeihin yhdistetyt runot eivät aivan minun runottomalle sielulleni avaudu, mutta eivät ne kirjaa huononnakaan. Ehkä toisella lukemalla ymmärtäisin, miten mikäkin mihinkin liittyy.

Kirjan viimeisillä sivuilla Favorin arvelee, että kirja tulee olemaan niin kuin hänkin: puolet tykkää, puolet ei. Minä voin sanoa lukeutuvani ensimmäiseen puolikkaaseen: tykkäsin. Paljon.