Olen tänä vuonna lukenut enemmän kuin naismuistiin. Tuomarin jälkeen tartuin Jussi Adler-Olsenin Selfieihin (joka tosiaan jäi hetkeksi kesken), Torey Haydenin Satutettuun lapseen, S.K. Tremaynen Jääkaksosiin ja Sofia Lundbergin Tapaa minut tammen alla -romaaniin. Mökkikirjana ollutta Nancy Hustonin Syntymämerkkiä en vielä ole saanut loppuun.

Lundbergin teoksesta olin aikeissa kirjoittaakin, mutta se jäi. Jospa nyt sitten tästä viimeksi lukemastani Kjell Westön Tritonuksesta saisin muutaman ajatuksen koottua kasaan.

Kansiteksti antaa ymmärtää kirjan olevan kertomus musiikin ja ystävyyden voimasta, unettomuudesta ja pimeän pelosta. Näitä kaikkia elementtejä kirjassa kyllä on, mutta minusta Tritonus kertoo ahdistuksesta, puhumattomuudesta, menettämisestä, kyvyttömyydestä ja itsesäälistä. Eräänlaista pimeänpelkoa kai sekin.

Kansitekstissä kirjan päähenkilöksi esitellään rakkaudessa pettynyt tähtikapellimestari Thomas Brander. Hänen tarinansa rinnalla Westö kertoo Branderin naapurin, psykologi ja harrastajamuusikko Reidar Lindellin tarinaa. Leskeksi jäänyt kunnanvaltuutettu on näistä kahdesta itse asiassa verevämpi ja samaistuttavampi. Itseensä käpertynyttä Branderia tekee lähinnä mieli potkaista ja käskeä ryhdistäytymään.

Kapellimestarin möröt ovat kuitenkin päänsisäisiä ja ahdistus seuraa perässä, minne tämä meneekin.

Brander rakennuttaa Lindellin naapuriin kolossaalisen huvilan pakopaikakseen. Kapellimestarin möröt ovat kuitenkin päänsisäisiä ja ahdistus seuraa perässä, minne tämä meneekin. Itsesääliin vajonnut ja tähtensä kadottanut mies ei saa otetta elämästään. Lindell sitä vastoin pyrkii uimaan vastavirtaan. Menneisyyden haamut piinaavat häntäkin, mutta hän sentään pyrkii sentään auttamaan muita.

Aikamme ilmiö

Siinä missä Brander rakennuttaa ökyhuvilan paikatakseen kolhiintunutta itsetuntoaan, Westö kirjoittaa monumentin ahdistukselle. Ja hän tekee sen mukaansatempaavasti, muuten olisikin raskasta kahlata läpi 445 sivuista teosta, jota varsinaisesti ei juonikaan kuljettele. Kronologisesti etenevän tarinan sijasta Tritonus tarjoilee tuokiokuvia ja laittaa pohtimaan ihmisten mielenliikkeitä ja vaikuttimia. Irrallisuus ei kirjaa kuitenkaan vaivaa, vaan pienillä yhdistävillä tekijöillä Westö punoo yhtenäisen kokonaisuuden.

Tritonus sijoittuu nykyhetkeen, tai oikeastaan askelen edelle, sillä siinä eletään pandemian jälkeistä aikaan. Ajankohtainen romaani on teemaltaankin. Ahdistus on aikamme ilmiö, vaikka elämän pitäisi olla parempaa kuin koskaan ennen. Mikä meitä siis ahdistaa? Branderia jos ajatellaan, niin ylisuuret odotukset ja epäonnistumisen pelko. Lindelliä puolestaan piinaa maton alle lakaistut ongelmat ja surematon suru. Lindell tarttuu toimeen, kun rannalle ilmestyy joukko kuolleita lintuja tai kun nuoruuden heilan poika on ajautua ongelmiin. Mutta vaimoaan hän ei ole pystynyt hyvästelemään eikä avioliitossa syntyneitä haavojaan nuolemaan.

Westö ei sorru tarjoamaan valmiita vastauksia tai helppoja ratkaisuja aikamme ahdistukseen. Sen sijaan kirjailijan into esitellä musiikkitietämystään käy ajoittain musiikille vihkiytymättömän voimille. Vähempikin fraseeraus olisi riittänyt, eikä kirja olisi kärsinyt, jos se muutaman sivun olisi sillä lyhentynyt.

Lukukokemuksena en oikein osaa Tritonusta määritellä. Sen maailma on liian kaukana omastani puhutellakseen tai koskettaakseen, mutta kuitenkin se pitää imussaan. Kirja ei herätä suurta innostusta, mutta ihailua kylläkin. Tritonus on taiten kirjoitettu.