Sanoin ja kuvin
Kävimme ystävän kanssa syysretkellä Berghamnissa Saaristomeren kansallispuistossa. Tarkoitus oli käydä myös Brännskärissä, mutta tuuli oli niin kova, että matkanjärjestäjä perui sen osan reissusta. Päivä oli joka tapauksessa mukava ja oli hienoa taas päästä tutustumaan yhteen ulkosaariston saarista. Kuvat kertokoon tällä kertaa enemmän.
Kesälomareissun ”pääkohteet” olivat Oslo ja Lillehammer, mutta kauttakulkukohteeksi jäänyt Ruotsi yllätti positiivisesti. Kenties jopa saatoin rakastua Gävleen ja Norrtäljeen. Piipahdetaan kuitenkin myös Örebrossa, Falunissa ja Uppsalassa. Sitä ennen mainittakoon, että Scandic Västeråsissa on aivan loistava aamiainen, josta ei taatusti puutu mitään. Muutoin hotelli on melko kolho, mutta se tosiaan tarjoaa helposti parhaimman aamiaisen, mitä olen missään päässyt nauttimaan.
Lähdimme Turusta liikkeelle aamulaivalla ja katsoimme, että Västerås on sopivan ajomatkan päässä Tukholmasta yöpymistä ajatellen. Hyvin olisi jaksanut ja ehtinyt ajaa Örebrohon asti, jossa olisi saanut mukavasti päivänkin vietettyä, jos aikaa olisi ollut. Nyt ehdimme pitää vain pienen käppäilytauon matkalla Osloon, mutta mukava maku jäi kaupungista.
Mitä löysimme Örebrosta? Historiaa ja vanhoja rakennuksia rakastavan silmää ja sielua hivelevän Wadköpingin. Wadköping on Turun Luostarinmäkeen verrattavissa oleva viehättävä historiallinen maamerkki museoineen, leipomoineen ja käsityökauppoineen. Me tosin olimme niin varhain liikkeellä, että puodit olivat vielä kiinni ja kujat muutenkin hiljaiset. Ääntä piti vain emäntä laskiämpäreineen.
Örebrossa ennätimme katsastaa ulkopuolelta myös Örebron linnan. Keskiaikainen linna on toiminut sekä vankilana että kuninkaallisten asuntona. Sisälle emme päässeet, koska olimme kukonlaulun aikaan liikenteessä eivätkä ovet olleet vielä auki. Mutta oli linna ulkoapäinkin kaunis katsella, kuten myös sen ympäristö.
Faluniin köröttelimme Lillehammerista. Pitkän ajopäivän jälkeen puhti oli aika lailla poissa, mutta Falunin kuparikaivoksella tuli pistäydyttyä ja samalla myös opittua, mistä tulee Falunin punainen punamultamaali. Olisihan sen nokkelampi saattanut muutoinkin päätellä, vaan eipä ole tullut itse aiemmin ajateltua. Melkoinen monttu tuo kaivos on ja porautuu pitkälle maan uumeniin. Kaivokseen sisällekin olisi päässyt, mutta se jäi meiltä tällä kertaa kokematta.
Toki myös täällä piti katsastaa MM-mäki, josta ei nyt sen kummempaa kuvaa tullut napattua kuin tuo kaivoksen museon ikkunasta otettu. Lisäksi tietenkin oli käytävä ihastelemassa Falunin punaisia puutaloja.
Kaupunki tarjosi myös muuta kaunista katseltavaa, mutta meillä painoi jo uni silmiä ja hotelli Bergmästarenin sängyt kutsuivat. Tässä hotellissa illallinen kuului hintaan ja majoitus kaikkinensa oli hintansa väärti. Ainoana miinuksena voi pitää sitä, että parkkipaikka olisi pitänyt ymmärtää ennakkoon varata. Maksullinen tosin sekin paikka olisi ollut.
Etukäteen olin ajatellut, että vain ajamme Gävlen läpi, mutta tännehän olisin voinut jäädä asumaan, vaikka emme juuri muuta ehtineet nähdä kuin Gamla Geflen ja Gävlen version Venetsiasta. Gamla Geflen idylliseen puutaloalueeseen ihastuin ikihyviksi.
Viihtyisältä vaikutti tämä osittain vielä rakeilla oleva Gävlen Venetsiakin.
Gävlestä ei olisi malttanut lähteä, mutta niin vain oli jatkettava eteenpäin kohti Uppsalaa. Kun reissukohteista lähes joka puolella muualla Osloa lukuun ottamatta oli ollut varsin unelias tunnelma, Uppsalan keskustassa riitti vilskettä. Toisaalta onhan Uppsala Ruotsin neljänneksi suurin kaupunki, joten outoa olisikin ollut, jos olisi uinunut unessa.
Pyörähdimme aluksi vanhassa Uppsalassa, joka tällä kertaa ei tarkoittanut ihania vanhoja rakennuksia vaan outoja kumpareita. Nyt mentiin ajassa kauas taaksepäin 400−500-luvuille, jolloin tällä paikalla vietettiin pakanallisia juhlia. Kumpuja pidettiin aiemmin Ruotsin ensimmäisten kuninkaiden hautoina, mutta tämä lienee höpöjuttuja.
Uppsalan linna tuli myös katsastettua. Kävimme sisälläkin siinä toivossa, että olisimme päässeet hellettä pakoon. Linnan museotilaan pääsi ilmaiseksi, mutta kuumuuteen sieltä ei apua löytynyt. Näyttely kertoi enemmän elämästä jota Uppsalan linnassa ja sen ympäristössä on eletty kuin esitteli itse linnaa.
Aikaa jäi vielä jäätelöihin ja pieneen kävelyyn kävelykadun ja tuomiokirkon kulmilla. Ei se hullummalta tämä Uppsalakaan näyttänyt.
Jos Gävle sulatti sydämen, niin teki myös Norrtälje, jolta en ennakkoon odottanut oikeastaan yhtään mitään. Tämä entinen kaupunki, nykyinen kuntakeskus hurmaa 1700−1800-luvun aikaisella puutaloasutuksellaan ja jokimiljööllään.
Norrtäljeen voisi joskus tulevaisuudessa lähteä kesäistä viikonloppua viettämään. Ja nauttimaan tästä idyllistä ihan kaikessa rauhassa. Nimittäin vaikka kuinka yritin, kesälomareissustamme tuli taas varsinainen nähtävyysmaraton. Paljon tietenkin tuli nähtyä, mutta ehkä siltikin vain pintaraapaisulta, kun oli kiire taas jo mennä. Jospa joskus vielä malttaisi suunnitella lomansa kohde kerrallaan eikä ahnehtia kaikkea mahdollista mikä sattuu osumaan 300 kilometrin säteelle reitistä tai kohteesta 😀
”Terveisiä Norjasta. Terveisiä vuonolta. Tasamaiden orjasta, täällä näyttää…” ei sitten yhtään huonolta, vaikka Juicen kappaleessa niin laulellaankin. Norjasta on tullut suosikkilomakohteeni upeiden vuoristomaisemien, vuonojen ja silmiä hivelevän kauniin luonnon ansiosta. Aiemmin olemme lomailleet Keski- ja Pohjois-Norjassa ja tänä vuonna matkasimme Osloon ja Lillehammeriin. Aivan yhtä kaltevaa Oslon ja Lillehammerin seudulla ei ole kuin muualla Norjassa, mutta hienoja paikkoja näimme nytkin.
Reittimme kulki Turusta Västeråsin ja Örebron kautta ensin Osloon. Oslosta matka jatkui Lillehammeriin, josta paluumatkalla ajoimme Falunin, Gävlen, Uppsalan ja Kapellskärin kautta. Kilometrejä kertyi yhteensä noin 1480. Ja kuvia reipas tuhat 😀 Kuvaähkyn välttämiseksi teenkin oman postauksen Ruotsista, joka yllätti varsin positiivisesti. Tosin eipä siltä kuvaähkyltä taideta nytkään välttyä…
Osloon meille sattui pilvinen ja viileä päivä ajoittaisine sadekuuroineen, mutta se ei suuremmin haitannut. Päivi meni museoissa kierrellen ja pienellä vuonoristeilyllä fiilistellen. Museoita Oslossa onkin melkoinen määrä. Kävimme norjalaisista tutkimusmatkailijoista kertovassa Framissa, merenkulkumuseossa ja Munch-museossa. Vielä muutama vuosi takaperin meitä ei olisi museot juurikaan kiinnostaneet. Selvää museoitumista on siis havaittavissa myöhempään keski-ikään siirtymisen lisäksi 😀
Fram-museossa pääsee kurkistamaan kahteen eri tutkimuslaivaan ja kokemaan, miltä myrskyssä seilaaminen kuulostaa. Museossa on valtavasti tietoa tutkimusretkistä, joten jos aihe kiinnostaa, aikaa kannata varata reilusti. Ruuhkaankin kannattaa varautua, sillä tämä museo vaikutti vetävän turisteja. Viereisessä merenkulkumuseossa oli paljon rauhallisempaa. Aivan näiden kahden museon vieressä on myös merenkulkuaiheinen Kon-Tiki museo, joka jäi meiltä tällä kertaa tutkimatta.
Framista suuntasimme Oslon kaupungintalon kulmille ja hyppäsimme sen edustalta pienen purjepaatin kyytiin. Kaksituntisen vuonoajelun aikana nähtiin muun muassa Akershusin linna, oopperatalo, Munch-museo sekä somia mökkikyläsaaria ja uimakoppeja mereltä käsin.
Vuonoajelulta tullessa olikin jo nälkä. Pipervikan satama-alueella ruokapaikkoja oli useampia, joista valita. Täältä sitten suuntasimme kävellen Oslon kuninkaalliselle linnalle. Sisätiloihin tutustumiseen energia ei kuitenkaan tällä kertaa riittänyt.
Oslo-retki jatkui autolla. Siirtyminen konserttitalon parkkihallilta Munch-museon liepeille oli jossain määrin hermoja riipivä. Navigaattori oli hämmennyksissä ja sekaisin tunneleiden vuoksi. Pääsimme kuitenkin mukavassa iltapäiväruuhkassa lähelle määränpäätämme ja jollain onnenkantamoisella osuimme yhteen parkkihalliin, jota Google Maps ei vielä tunnistanut.
Vaikka taide ei kiinnostaisikaan, suosittelen ehdottomasti Munch-museossa vierailemista, ihan jo erikoisen rakennuksen itsensä vuoksi. Museorakennuksen ylimmistä kerroksista on myös hienot näkymät kaupunkiin sekä viereiseen oopperataloon. Varsin erikoinen sekin. Museon ympärille on lisäksi rakentunut ”Norjan Venetsia”.
Munch-museon valtavaa taidekokoelmaa ihmeteltyämme olimme jo aika puhki ja valmiita palaamaan hotellille. Matkalla poikkesimme kuitenkin vielä Vigelandin puistossa. Munch-museon ohella uskomaton kohde sekin.
Hotellimme Voksenåsen sijaitsi Holmenkollenilla, joten upea mäkihyppytorni oli ihan matkan varrella. Vaikutuksen tekivät myös mäen rappusissa juosseet kuntoilijat. En enää ihmettele norjalaisten ylivoimaa hiihdossa, jos tavallisetkin norjalaiset pitävät kuntoaan yllä moisissa mäkitreeneissä!
Voksenåsen hotelli on Norjan valtion kiitokseksi sodan aikaisesta avusta Ruotsin valtiolle lahjoittama. Vuonna 1960 valmistuneessa hotellissa alkoi jo ajan patina näkyä ja sijaintikin oli kaupunkiin nähden syrjäinen, mutta maastoon sulautuva viherkattoinen rakennus lienee arkkitehtuurista kiinnostuneille nähtävyys. Hotellin läheisyydestä kulkee normaalisti juna kaupunkiin, mutta nyt raiteilla tehtiin parannustöitä ja junayhteys oli poikki.
Taidetta, museoita, erikoisia rakennuksia ja mäkihyppytorneja sisältyi myös Lillehammerin päivään. Matkalla Lillehammeriin koukkasimme Kistefos-museon kautta. Nykytaiteesta emme kumpikaan ymmärrä hölkäsenpöläystä, mutta museon erikoinen muoto houkutteli meidät paikalle. Ja olihan tämä jännästi vanhaa sellu/paperitehdasmiljöötä nykytaiteeseen yhdistävä kokonaisuus näkemisen arvoinen.
Paljon nähtävää oli Lillehammerissakin Olympia puiston lisäksi. Holmenkollenin mäelle Lillehammerin mäki tosin ei vetänyt vertoja.
Maihaugenin ulkoilmamuseossa esitellään norjalaista maaseudun ja kaupungin kotielämää 1400-luvulta nykypäivään. Noin kolmen tunnin ajamisen jälkeen meille olisi siinä helteessä riittänyt vähän vähempikin määrä katseltavaa, mutta kaikkinensa vallan hieno nähtävyys.
Lillehammerin keskustakin kävelykatuineen ja solisevine puroineen oli varsin sympaattinen.
Yöpaikkamme Aksjemøllen oli soma boutique-hotelli aivan keskustassa. Missään aiemmin en ole päässyt hienompaan miljööseen hotelliaamupalaa nauttimaan kuin tässä hotellissa, jonka vieressä virtaava puro tuo ihan oman tunnelmansa syömiseen.
Lillehammerista matkamme jatkui siis Ruotsin Faluniin, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa. Kaikkinensa voin todeta, että Norja ei pettänyt tälläkään kertaa, vaikka maisemat eivät aivan yhtä komeat olleetkaan kuin Keski- ja Pohjois-Norjassa ja vaikka Oslo-päivään hiukan huonompaa keliä osuikin. Norjaan voisin palata aina vain uudestaan ❤
Mökkeilemme upean Saaristomeren sylissä, mutta harvoin tulee lähdettyä omalta mökiltä minnekään. Tänä juhannuksena kuitenkin suuntasimme tuulta uhmaten Björköön. Lienee tarpeen vähän selventää minne, sillä Suomessa on useampia Björkö-nimisiä paikkoja. Suuntasimme siis ulkosaaristoon, Nötön, Aspön ja Jurmon lähellä olevaan, kirkasvetisestä sisäjärvestään ja luonnonsatamastaan tunnettuun paratiisisaareen. Osa saaresta kuuluu Saaristomeren kansallispuistoon.
Saaren luonto sekä sympaattinen Café Björkö lumosivat minut täysin. Niityt, satumetsä, luonnonkukat, silokalliot, tyrskyävä meri, kimalteleva järvi. Vanhaa kunnioittaen kauniiksi kunnostettu kantatila poneineen ja kanoineen. Historian havinaa ja luonnonkauneutta, siinä on minulle sopiva retkiresepti.
Café Björkö on palvellut saarella vierailevia vuodesta 2020 alkaen. Kahvilan perusti Södergrannasin kantatilan kunnostanut nuoripari, joka sittemmin on palkittu kulttuuriympäristön vaalimisesta. Kahvilassa voi nauttia kotitekoisia herkkuja ja tutustua saaren historiaan. Pieni puoti ja museo sekä pihapiiri poneineen ja kanoineen täydentävät soman kokonaisuuden. Tästä ihanuudesta pääsee nauttimaan saapumalla saarelle paitsi omalla veneellä myös yhteysaluksella.
Björkön luonnonsatama Byviken tarjoaa veneilijöille suojaisan poukaman, vaikka aava meri ympärillä velloisikin. Sataman läheisyydessä on Pidä Saaristo Siistinä ry:n ylläpitämät huussi, roskikset ja septityhjennyspiste. Metsähallitus puolestaan ylläpitää nuotiopaikkaa ja luontopolkua. Kahvilalle ja yhteysaluslaiturille on Byvikenistä noin kilometrin mittainen kävelymatka kauniin satumetsän ja niittyjen poikki. Matkalla voi myös bongailla hauskoja kivikasvoja.
Noin 2,3 kilometrin mittainen luontopolku kiertää saaren sisäjärven Insjönin. Reitti on suunniteltu ketteräjalkaisille. Itse en enää tähän kastiin kuulu, mutta jotenkin onnistuin polun kiertämään ilman nilkkaralleja. Kierros oli joka tapauksessa vaivan arvoinen, sillä maisemat olivat upeat.
Jos luontopolku vaikutti paikoitellen vähän vaaralliselta, todellista vaaran tuntua saimme kotimatkalla. Tuuli toi jo tullessa epämukavaa töyssytystä, mutta kotimatkalle ei olisi entisestään yltyneessä tuulessa kannattanut ehkä lähteä ollenkaan. Muita veneilijöitä ei meidän lisäksemme ollut liikkeellä. Ehjinä ja kuivina kuitenkin takaisin mökille päästiin. Ja näyttipä joku huimapää niistäkin tuulista nauttineen ja ottaneen ilon irti.
Tämän sivuston perustamisesta on jo kulunut muutama vuosi. Loin sivuston edellisen opintovapaani aikana ajatuksena, että voisin käyttää sivustoa mahdollisen uuden uran tai sivutoimisen yrityksen käynnistämiseen. Eihän siinä niin käynyt. Palasin takaisin työhöni ja uudet taidot jäivät käyttöön lähinnä vapaaehtoistyössä. Pian palaan taas vanhaan työhöni toiselta opintovapaalta. Edelleen minulla on urahaaveita, mutta tämä sivusto ei sellaisenaan kuin se oli palvele niitä. Niinpä oli aika uudistaa nämä sivut.
Sosiaalisen median alustoissa tapahtuneet muutokset eivät ole olleet minulle mieluisia. Niinpä olen poistanut lukemattomia Instagramissa julkaisemiani kuvia ja Facebook-päivityksiä. Jatkossa aion julkaista kuviani ja ajatuksiani lähinnä täällä. Tahti todennäköisesti tulee olemaan verkkainen, sillä tällä hetkellä koen monenlaista turhautumista eikä sanottavaa erityisemmin ole. Kiinnostus kuvaamiseenkin on jossain määrin hiipunut. Ilokseni kuitenkin voin jo kertoa, että muutamia kuviani on tulossa ihan oikeaan näyttelyyn esille 🙂 No, lähinnä kuvittamaan mökkisaaremme naapurisaaren historiaa kertovaa näyttelyä. Minun kuvani kuvittavat saaren luonnosta kertovaa osiota. Jännityksellä odotan, millainen näyttely on tulossa.
Nettisivuni ovat siis uudistuneet vastaamaan enemmän blogia ja kuvagalleriaa kuin portfoliota. Mutta sellaisenahan nämä enemmän aiemminkin toimivat, joten mikään ei oikeastaan isommin muuttunut. Työelämään toivon edelleen positiivisia muutoksia, mutta jatkossa tavoittelen niitä muutoksia muuta kautta ja tämä sivusto saa jatkaa elämäänsä vapaa-ajan harrastuksena.
Tähän loppuun vielä poimintana kuvia vanhojen sivujen kuvagalleriasta.
Vuoristomaisemia, viidakkotunnelmaa, kukkia, seikkailuja, upeita vaelluskohteita, salaperäisiä satumetsiä, levadoita, jalkapalloa, kapeita kujia, vanhoja tunnelmallisia rakennuksia, katutaidetta, perinteitä, tyrskyjä, juhlahumua. Madeira on vähintäänkin kaikkea tätä. Vain hiekkarannat puuttuvat.
Pinta-alaltaan 740 neliökilometrin kokoisen saaren ajaa isoista korkeuseroista huolimatta nopeasti päästä päähän. Noin 57 kilometriä pitkä ja 22 kilometriä leveä saari on kuitenkin kokoaan suurempi. Viikossa ei mitenkään ehdi kiertää kaikkia saaren upeita kohteita, joista moni on melko vaivalloisesti saavutettavissa. Mutta vaikka rohkeus ja kunto eivät riittäisikään vaeltamaan vuoristoon tai haastavimmille levadoille, saarella on katseltavaa ja ihasteltavaa moneen makuun. Saaren pääkaupunki Funchal jo itsessään tarjoaa paljon mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa köysiradasta ja kelkka-ajelusta kasvitieteelliseen puutarhaan ja Christiano Ronaldon museoon.
Köysiratoja on Madeiralla muuallakin, mutta Funchalissa on kaksi, joista pidempi kulkee sataman kupeesta ylös Monten kaupunginosaan. Toinen köysirata kulkee Monten ja kasvitieteellisen puutarhan välillä. Ensimmäisestä on hienot näkymät kaupunkiin, jälkimmäisestä huimat maisemat vehreään vuoristorotkoon. Etenkin kaupungista lähtevään köysirataan voi olla pitkät jonot, mutta iltapäivään mennessä jonot ainakin meidän lomaviikollamme lyhenivät ihan siedettäviksi.
Jos matkustaa köysiradalla Monteen, kannattaa alas tulla kelkkakyydillä. Kelkka-ajeluilla on Madeiralla pitkät perinteet. Alun perin kelkoilla on tuotu tavaroita alas satamaan, mutta sittemmin perinteisiin asuihin pukeutuneet laskijat, carreiro, ovat tarjonneet jalaskelkoilla huimia kyytejä turisteille. Vauhdikas matka jalaskelkoilla pitkin jyrkkiä kapeita kujia on elämys, jota ei kannata jättää väliin (vaikka kyyti kohtuullisen hintava onkin, etenkin, kun matkaa takaisin vanhaan kaupunkiin jää ajelun jälkeen vielä parisen kilometriä). Kelkkailua suunnitellessa varmista kuitenkin, että kyytejä on sillä päivällä tarjolla.
Kasvitieteellisessä puutarhassa lajikirjo on valtavan laaja. Sokkeloisessa ja joka kulman takana uusia yllätyksiä pursuilevassa puutarhassa käyskentelyyn on syytä varata runsaasti aikaa, jos haluaa nähdä kaiken. Näin vuodenvaihteen tienoillakin puutarhassa kukki runsaasti, mutta arvelisin, että kukkeimmillaan puutarha on toukokuussa, jolloin kukkaloisto on Madeiralla komeimmillaan.
Kiehtovia kasveja löytyy kasvitieteellisen puutarhan lisäksi Funchalin kauppahallista. Sen värikkäissä ja runsaissa hedelmäkojuissa myydään hedelmiä, joista täällä kylmässä pohjolassa emme ole kuulleetkaan. Hedelmien kilohinnat voivat kauppahallissa kuitenkin olla pilvissä, joten hintojen kanssa saa olla tarkkana. Pitkin Funchalia on myös paljon hedelmäkauppoja, joista näitä herkkuja voi ostaa halvemmalla hinnalla.
Hedelmäkauppojen lisäksi Funchalin vanhassa kaupungissa on useita pieniä ravintoloita ja putiikkeja (ja muutamia kannabiskioskejakin, mikä itseä hieman hätkäytti). Kauppahallin kulmilta kohti Forte de São Tiagon linnoitusta kulkeva Rua de Santa Maria maalattuine ovineen on ehdottomasti näkemisen arvoinen.
Toki Funchalissa on myös monia eri museoita, joista yksi on omistettu saaren omalle pojalle, liki jumalaksi korotetulle Cristiano Ronaldolle. Sataman läheisyydessä sijaitsevan CR7-museon pokaali- ja pystikokoelma on vaikuttava. Ronaldon palvontaa enemmän itseäni ehkä kuitenkin kiinnosti seurata satamassa pyörähtäviä ja valtavia turistimääriä Funchaliin tuovia risteilijöitä, joiden joukossa myös Turun telakalla valmistettuja Mein Schiff -aluksia.
Jos merielämä kiinnostaa enemmänkin, Funchalin satamasta lähtee niin veneitä ja katamaraaneja kuin purjealuksia delfiineitä bongaamaan. Ja kun on kierrellyt pitkin Funchalia kaikkia mahdollisia nähtävyyksiä ihailemassa, voikin jo palkita itsensä ponchalla. Sokeriruokoviinasta (brandy), sitruunamehusta ja hunajasta valmistettu kirpeän kipakka juoma tuntuu pitkän aikaa luissa ja ytimissä.
Kokonaan oma lukunsa on Funchalin jouluvalot ja joulutori sekä uuden vuoden ilotulitus. Valoissa ei todellakaan ole säästelty, vaan vanhan kaupungin jokaisella kujalla tuikkii. Pääkatu Avenida Arriagan joulutorilla paikalliset myyvät tuotteitaan ja bulevardille on myös rakennettu jouluasetelmia pikkutarkkoine hahmoineen ja kukkaistutuksineen.
Jos jouluvalot häikäisevät, uudenvuoden ilotulitus on jotain käsittämätöntä. Sanat ja kuvat eivät riitä kertomaan, se on yksinkertaisesti koettava itse.
Kun Funchal on kierretty, voi hypätä rantakadulta lähtevien turisti- ja paikallisbussien kyytiin. Niillä pääsee kätevästi esimerkiksi Funchalin läheiseen viehättävään kalastajakylään Câmara de Lobosiin tai vuorten suojaamaan Nunnienlaaksoon, Curral das Freirasiin.
Nunnienlaaksoon matka kulkee pitkin kurvikkaita vuoristoteitä. Jos osaa valita oikean bussin, matkan varrella piipahdetaan Eira do Serradolla, josta on hyvät näkymät Nunnienlaaksoon. Meillä oli hieman vaikeuksia bussiaikataulujen tulkitsemisen kanssa ja muutoinkin päädyimme tähyilemään Nunnienlaaksoa alhaalta päin.
Curral das Freirasista lähtee vaelluspolku sekä alas että ylös Eira do Serradolle. Kun reidet tutisten tuli haettua vauhtia alhaalta, ei puhti enää olisi riittänyt Eira do Serradolle kiipeämiseen. Mutta aikanaan tänne kauniiseen laaksoon ei edes kulkenut tietä. Laakso on asutettu vuoden 1566 tietämillä, jolloin merirosvot hyökkäsivät Funchaliin. Ensimmäinen tie laaksoon saatiin vasta vuonna 1962.
Kylä itsessään ei ole kovin kummoinen, enempi paikassa kiehtoo ajatus siitä, miten erikoisiin paikkoihin ihmiset ovat sinnikkyydellä kotinsa rakentaneet. Ja matka läpi eukalyptus- ja pähkinäpuumetsien sekä pilvien on huikea. Kun paikanpäälle on tullut, kannattaa kurkistaa kylän koristeelliseen kirkkoon. Näin joulun aikaan sinnekin oli rakennettu asetelma pikkuruisine hahmoineen.
Auton vuokraamalla pääsee näkemään vielä vähän enemmän. Joskin esimerkiksi haaveilemiani levada- ja vuoristovaelluksia olisi ollut hieman haastava tehdä omalla autolla paikalle ajaen. Tämä siitä syystä, että pääosin reitit ovat pitkiä ja ne on kuljettava edestakaisin. Esimerkiksi 13 kilometrin vaellus Pico do Arierolta Pico Ruivolle olisi luultavasti ollut tällaiselle nivelrikkoiselle liian vaativa ponnistus, etenkin, jos matka olisi pitänyt kulkea myös takaisin. Meiltä loppuikin rohkeus ja luotto omaan kuntoon kesken. Kävimme kuitenkin reitin lähtöpaikalla Pico Arierolla. Tuolloin osui niin sumuinen ja tuulinen keli, ettei vaellukselle lähtö varmasti olisi ollut viisasta kovempikuntoisenkaan kohdalla.
Levadoista kävimme tutustumassa Dos Balõesin levadaan, joka edestakaisin kuljettuna on yhteensä vain noin viisi kilometriä helposti tallusteltavaa maastoa. Tämä levada ei itsessään ollut mikään huikaisevan hieno kokemus, mutta toki sen näköalapaikalta oli kauniit näkymät. Samoin laakso, josta vaellukselle lähdettiin oli vehreydessään kaunis, jopa sademetsämäinen. Lämpimästi joka tapauksessa suosittelisin ottamaan kohteeksi jonkin muun saaren levadoista, ainakin, jos haluaa seikkailla luolissa tai nähdä vesiputouksia.
Suosittelisin myös retkeä saaren laakeripuumetsään, vaikka itse saimmekin siitä vain pienen pienen maistiaisen. Funchalista kohti saaren koillisosissa sijaitsevaa Unescon maailmanperintökohdetta, Fanalin Laurisilvaa, ajattaessa luonto ehtii muuttua moneen otteeseen vehreistä vuoristomaisemista Paul da Serran tasankomaisemiin. Meidän käydessä paikalla oli sumuista ja sateista, mutta se toki kuuluu asiaan, ilman sumun tuomaa kosteutta salaperäisen satumainen metsä ei menestyisi.
Fanalista takaisin Funchaliin kannattaa ajella pohjoisrannikon kautta ja poiketa hassujen talojen Santanaan. Näissä perinteisissä kolmiomaisissa ja olkikattoisissa taloissa on nykyisin käsityöpajoja ja matkamuistomyymälöitä.
Kaiken jo edellä kerrotun lisäksi Madeiralta löytyy monia muita upeita paikkoja. Tälle Atlantin helmelle onkin helppo menettää sydämensä.
Ylen kolumnisti Laura Friman kertoi perjantaina (13.8.) julkaistussa kolumnissa https://yle.fi/aihe/a/20-10001092 saavansa nokkosihottumaa lähimatkailusta. Railakas tuuletus Suomen surkeudesta matkailumaana olisi voinut olla jopa hauska, jos vain sattuisi jakamaan Frimanin kanssa edes yhden huonon kokemuksen. Vuohenjuustosta olen melkein samaa mieltä, mutta se on pahaa tarjoillaanpa sitä jossain surkeassa kuppilassa Etelä-Helsingin ulkopuolella tai sitten kolmen tähden Michelin ravintolassa Japanissa. Kotiseutumuseoistakin jaan Frimanin liioitellun ja tahallisen kärjistetyn näkemyksen, mutta kaikesta muusta kolumni lähinnä paljastaa, että Friman on joko vieraillut väärissä kohteissa tai hänen asenteensa estää häntä nauttimasta kotimaanmatkailusta.
Friman väittää yrittäneensä, mutta yritys ei auta, jos asenne on ”pielessä”. Pielessä se on silloin, kun vertaa Turun linnaa Euroopan linnoihin, Lapin tuntureita Norjan vuonoihin, Rauman vanhaa kaupunkia New Yorkiin tai ABC:n muovipussiin pakattua juustosämpylää Pariisin kuppiloiden croisantteihin.
Matkailuelämys riippuu täysin omasta asenteesta ja siitä, mitä matkaltaan haluaa. Kiistatta Suomen matkailukohteet ovat kohtuullisen valjuja, jos niitä ulkomaan kohteisiin vertailee. Esimerkiksi Aurajoki ei ole mikään Amazon tai Tonava, mutta sen rannoilta on sivistys ja hyvinvointi Suomeen levittäytynyt. Pitääkin olla kiinnostunut oman maan historiasta ja omista juurista, jotta osaa viehättyä kotiseutumuseoiden annista tai rakastua Rauman vanhaan kaupunkiin. Pitää osata antaa arvoa yritteliäisyydelle, tuotteliaisuudelle, keksiäisyydelle ja omintakeisuudelle, jotta hämmästyy ja hurmioituu vaikkapa Alpo Jaakolan patsaspuistossa eikä kaipaa Louvren taidemuseoita. Pitää ottaa kanssaihmisten junttius huumorilla ja hyvänä oppina itselle, jotta heidän kanssaan pystyy majoittumaan samalle Tuurin caravanalueelle. Pitää maistaa kotimaisen mansikan makuvivahteet, ettei kaipaa maailman mausteita. Kaikkinensa pitää osata vaikuttua vähemmästä kuin pilvenpiirtäjistä tai pyramideista ja unohtaa, että jossain päin maailmaa kaikki on paljon suurempaa ja ihmeellisempää.
Sen, että haluaa nähdä ja kokea maailman ihmeet, ei tarvitse sulkea pois sitä, että pitäisi myös kotimaan matkailusta. Kuinkahan monessa muussa tämänkokoisessa maassa esimerkiksi luonto on yhtä monimuotoinen ja maisemat eri puolilla maata tyystin erilaiset? Minulle kotimaa kelpaakin sellaisena kuin se on, eikä minun lomaani vaikkapa Utössä pilannut mikrotasoinen lounas. No toisaalta, minä en olekaan mikään kulinaristi. Nahistuneet juustosnacksit käyvät suuresta herkusta. Mutta kuten todettu, jokainen asettaa vaatimukset lomalleen omista lähtökohdistaan. Yhdelle riittää, että pääsee paikkoihin, joissa ei ole ennen käynyt. Toinen nauttii lomastaan vain, kun kaikki on tuttua, turvallista ja helppoa. Kolmansille jokaisen yksityiskohdan pitää olla kohdillaan ja neljänsille vain kaukomatka tarjoaa elämyksiä.
Itse en kaipaa kovin eksoottisiin kohteisiin. Ikuinen haaveeni on päästä Islantiin, mutta eipä paljon sen kauemmas. Kotimaan matkailussa mukavinta on turvallisuus. Aivan riittävää jännitystä tulee jo siitä, ennättääkö ajoissa yhteysalukselle ja mistä löytyy lähin vessa. Kuluneen kesän kotimaisiin lomakohteisiin olen täysin tyytyväinen. Ainut pettymys on, että aikataulun laadimme taas liian tiukaksi ja monissa kohteissa ehdimme vain pyörähtää.
Me Etelä-Suomen ihmiset helposti kuvittelemme tietävämme jotain valoisista kesäöistä. Mutta ehei, Lapin yötön yö pitäisi jokaisen edes kerran elämässään päästä kokemaan. Sallaan jos keskiyön aurinkoa lähtee ihastelemaan, se kannattaa tehdä alku- tai keskikesästä, sillä noin 10.7. päivän tienoilla yöttömät yöt päättyvät ja aurinko laskee hetkeksi horisontin taakse.
Kesäaikaan Sallassa voi puuhailla samoja juttuja kuin syksylläkin https://mtimoska.com/2020/09/20/suuntana-salla-1-3-ruskaretki/ Patikoinnin ja pyöräilyn lisäksi Sallassa voi myös meloa ja kalastaa. Kummastakin tosin itsellä on melko vähän kokemusta, joten kovin hyviä vinkkejä en osaa antaa. Myöhäisen kesäillan melontaretki Hangasjärvellä tosin oli leppoisa ja mukava kokemus. Itikatkaan eivät silloisella retkellämme kovin pahasti vaivanneet.
Omatoimilomailussa on puolensa, mutta lämpimästi suosittelen myös käyttämään paikallisten matkailuyrittäjien palveluja. Melontaretkelläkin kuulimme paikallisilta oppailta tarinoita paikallisesta elämästä ja vinkkejä, mihin paikkoihin kannattaa tutustua. Ihan parhaita kalapaikkoja tosin eivät tainneet paljastaa, mutta siinä suhteessa salamyhkäisyys paikkakuntalaisille sallittakoon.
Kalastukseen liittyen voisi myös todeta, että ilman oikeanlaista varustusta ei kannata yrittää. Enkä nyt puhu mistään vieheistä ja muista kalastusvermeistä, vaan ihan hyttyssuojista. Purojen varsilla itikoita on taatusti, vaikka muutoin niitä olisikin onnistunut välttelemään.
Toisaalta itikoita on riittämiin myös tunturissa. Eli jos suuntaa vaikkapa Salla Ski Resortin rinteille frisbeegolfaamaan, kunnon suihkeet suosittelen mukaan ottamaan.
Historiasta, erityisesti sotahistoriasta kiinnostuneille, Salla tarjoaa ihmeteltäväksi useampia eri muistomerkkejä Salpalinjasta Paikanselän sotamuistomerkkialueeseen. Sallan keskustassa sijaitsee Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museo, joka kertoo Sallan, entisen Kuolajärven historiaa 1900-luvun alusta 1960-luvulle. Sallahan menetti sodassa lähes puolet pinta-alastaan. Myös vanha kirkonkylä sekä Sallatunturi jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle/ Venäjälle ja nykyinen kuntakeskus rakennettiin Märkäjärven kylään. 1960-luvulle asti kunta oli vielä varsin vireä ja vuonna 1966 kunnassa oli 11000 asukasta, mutta muuttoliike Ruotsiin vei ison osan asukkaista. Nykyisin asukkaita on noin 3500. Viime vuonna kunta koki pitkästä aikaa ensimmäisen kerran väkiluvun kasvua, kun korona ajoi ihmisiä kaupungeista etsimään väljempää asutusta.
Kuten aiemmassa postauksessa olen todennut, kesä on parasta aikaa ”bongata” poroja. Hautajärventien varren hiekkapenkereillä voi melko varmasti nähdä poroja lepäilemässä. Myös Onkamontien varrella poroja kuljeksii. Kuten tietysti ihan joka puolella muutenkin, mutta nämä ovat ne paikat, joissa itse olen eniten poroja kerralla nähnyt.
Uimapaikkojakin Sallasta löytyy, muun muassa Onkamojärveltä ja kirkonkylän Ruuhijärveltä. Kuluva hellekesä tosin oli ensimmäinen, kun itse uskaltauduin kastautumaan. Uimassa käväisin caravan-alueen viereisellä Keselmäjärvellä. Matala hiekkaranta sopii hyvin lapsiperheille, mutta itse ehkä olisin kaivannut hieman syvämpää uimapaikkaa.
Kuten aiemmassa Salla-postauksessani kerroin, Salla hurmasi meidät kymmenen vuotta sitten tehdyllä laskettelureissulla. Vaikka tuolloin pakkanen paukkui -30 asteessa ja autokin hajosi. (Autojen hajoamisesta on muodostunut meille vähän kuin traditio: kaksi kertaa olemme tulleet Sallasta vuokra-autolla ja kerran junalla. Tämän lisäksi yhdellä reissulla autosta hajosi automaattivaihteet. Pari kertaa on myös käyty ojassa.)
Talvilomakohteena Salla on monipuolinen ja pärjää vertailussa isommille laskettelukeskuksille. Riippuen toki siitä, mitä etsii. Jos haluaa hillua afterskissä tai koluta lukuisia eri rinteitä, Salla ei ole se paikka. Sen sijaan suosittelen Sallaa lapsiperheille ja luonnonrauhaa etsiville aktiivisille aikuisille.
Sallan laskettelukeskus on yhtä aikaa pieni ja suuri. Pieni sikäli, ettei rinteitä ole mahdottoman monta eikä palvelukaan pilvin pimein, mutta suuri sikäli, että rinteet ovat pitkiä ja palvelut hyviä.
Lumetettuja rinteitä on laskentatavasta riippuen 6-15, minkä lisäksi on myös metsärinteitä. Hissejä on seitsemän. Itselleni, kehno laskija kun olen, mieluisimpia ovat pitkät loivat itärinteet, joiden alla on sympaattinen pieni itäkota. Siellä on tarjolla niin lämmintä kuin kylmää juomaa sekä ihania rinkelimunkkeja ja muuta pientä purtavaa. (Hädän tullen itärinteillä laskettelevalta vaaditaan hieman ”urheiluhenkeä”, sillä vesivessaa ei ole, vaan täytyy uskaltautua ulkohuussiin.) Itärinteiden snowparkki bokseineen ja reileineen on varmuudella käytössä hiihtolomaan mennessä. Itse en tokikaan hyppyreitä kaipaa, mutta erityisesti esiteineille ne tarjoavat viihdykettä. Temppuratojen sijaan myös pohjoisrinteet sopivat minun taidoilleni, mutta pohjoisrinteet avataan yleensä vasta hiihtolomaksi. Alppimaajoukkueen harjoittelurinteenä toimivaa kisarinnettä tuskin uskaltaisin enää edes liukurilla laskea ja eturinteetkin ovat minulle hieman haastavat.
Eturinteiden alta löytyy lipunmyynti, suksivuokraamo ja Keloravintola, josta saa lounasta seisovasta pöydästä tai pitsoja ja burgereita a la carte -listalta. Mikäli rinteessä haluaa nauttia omia eväitä, onnistuu se itärinteiden alla olevalla nuotiopaikalla tai tunturin huipulla olevassa kodassa. Myös eturinteiden alapuolella, Revontuli-hotellin kupeessa on laavu.
Kaikkinensa Salla Ski Resort on kompakti kokonaisuus, joka sopii monentasoisille laskijoille. Lapsiperheille laskettelukeskus on sikäli ihanteellinen, että laskettelutaitoiset lapset uskaltaa päästää itsekseen laskemaan. Sallan rinteillä ei ole isoa vaaraa esimerkiksi eksymisestä, ja tarvittaessa apuun pääseminen vaatii vain yhden nousun.
Sallan rinteillä harvemmin on ruuhkaa, joten hisseihin ei juurikaan joudu jonottamaan. Käytössä tosin on vain ankkuri- ja sompahissejä sekä lasten rinteessä katettu mattohissi. Toisaalta tällaiselle kömpelölle laskijalle tuolihissit ja muut härvelit ovatkin vähän liian jännittäviä 🙂 Rinteiden kuntoa pitää myös kehua, useimmiten rinteet ovat erinomaisessa kunnossa.
Sallassa on monentasoisia ja mittaisia latuja myös murtomaahiihdon ystäville. Oma tasoni on sitä luokkaa, että hädin tuskin kehtaan itseäni suomalaiseksi kutsua. Esimerkiksi laturetkestä Ruuhitunturille en edes haaveile. Onneksi tunturi on tavoitettavissa myös moottorikelkalla tai kesällä pyörällä tai patikoiden. Moottorikelkalla olemmekin käyneet Ruuhitunturin muutamaan otteeseen valloittamassa. Hyvällä säällä tunturin näköalatornista on huimat näkymät, mutta paikka itsessäänkin tykkylumisine puineen on huimaavan kaunis, vaikka sumea keli peittäisi ympäröivät maisemat.
Hiihtoretkeä Ruuhitunturille suunnittelevan kannattaa muistaa, että latu ei ole valaistu. Ruuhitunturin kierroksella matkaa kertyy yhteensä 15,5 kilometriä. Ruuhitunturin rinteessä on erämaakahvila, joka aukeaa hiihtolomaviikoksi. Kahvilarakennukseen voi nykyisin myös majoittua.
Kaikkinensa Sallassa on latuja 160 kilometriä, josta valaistuja on 43 kilometriä. Koiraharrastajia varten löytyy koiralatuja. Joulun tienoilla ei kaikilla laduilla vielä pääse hiihtelemään.
Jos suksi ei luista tai se lipsuu liikaa, mutta Ruuhitunturissa joka tapauksessa haluaa talviaikaan pyörähtää, Napapiirin safarit/ Sallatunturin tuvat järjestää tunturiin ohjattuja moottorikelkkaretkiä tai vuokraa moottorikelkkoja omatoimikäyttöön. Muitakin kelkkaretkien järjestäjiä ja kelkkojen vuokraajia Sallasta löytyy.
Sivumennen sanoen Sallantunturin tuvat vuokraa mökkejä ja pyörittää Kiela-ravintolaa sekä Papana Pubia, jossa ajoittain on myös esiintyjiäkin. Itse emme vielä kymmenen vuoden aikana ole kertaakaan ehtineet nauttia Papanan ohjelmatarjonnasta, mutta biljardia olemme käyneet pelaamassa. Sen sijaan Keloravintolassa kävimme yhtenä pääsiäisenä jammailemassa Lapin hiihtokeskukset hullaannuttaneen Iskuporakoneen tahtiin ja ihmettelemässä jotain saamelaisräppäriä, joka muistaakseni kuulosti sekin valla hyvältä 🙂
Kuluneen koronavuoden aikana on paljon puhuttu muun muassa Lapin husky-yrittäjien ahdingosta. Näiden puheiden johdosta tuli tänä jouluna lähdettyä huskyajelua kokeilemaan. Kerrassaan hieno kokemus, jota voin suositella kaikille vauhdista, koirista ja luonnosta pitäville. Yllättävää kyllä, lihaskuntoa ja vartalonhallintaa ajelu tosin vaatii. Itselläni oli täysi työ pysyä kyydissä ja paikat olivat hellinä vielä pari päivää ajelun jälkeen.
Sallassa huskyajelulle pääsee Poropuistossa hiihtokeskuksen lähellä, mutta myös Ahvenselällä noin 17 kilometrin päässä hiihtokeskukselta. Me valitsimme Ahvenselältä Sallan Huskyt, joka tarjoaa ajeluja pienille 2-6 hengen ryhmille. Yhteensä noin parin tunnin reissu maksoi 60 euroa per henkilö. Koko aikaa ei ajettu, vaan hintaan sisältyi lyhyt opastus ja lämmin juoma kodassa. Ajamiseen meni ehkä noin tunti, mikä oli näillä reisi- ja käsivoimilla ihan riittävästi.
Ajelulle saapuessamme meitä odotti ystävälliset ja innokkaat valjakot. Meteli oli melkoinen, mutta reissun jälkeen ääntä jaksoivat pitää enää nuorimmat koirat. Matkaan ne säntäsivät sillä vauhdilla, että minun oli aluksi vaikeuksia estää koiria syöksymästä edellä menneen mieheni valjakon kintereille. Kyydissä ollutta huimapäistä tytärtä taisi kerrankin jopa pelottaa. Matkan varrella vauhti tasaantui ja ylämäissä koiria piti auttaa työntämällä rekeä.
Reittimme kulki läpi metsän ja halki suon. Kurveissa sai hieman jännittää, taipuuko reki ja pysyykö itse kyydissä. Hyvin kaikki kuitenkin lopulta meni, jos tyylipisteitä ei jaeta. Koirien menoa kokemattomat kuskit eivät juurikaan haitanneet, kun isäntä ajoi edellä. Välillä ne tosin vilkuilivat taakseen kuin kysyäkseen, että miksi roikut jarrun päällä tai pyytääkseen lykkäämään kelkkaan ylämäessä vauhtia. Koirista ja niiden opettamisesta olisi ollut hauska kuulla enemmänkin, mutta eipä siinä vauhdin hurmassa ja innostuneiden koirien haukkeessa paljoakaan pystynyt kyselemään.
Maisemista nautti parhaiten kelkan kyydissä istuen, kun kaikki energia ei mennyt kyydissä pysyttelemiseen. Antoisinta ajelulla kuitenkin oli koirat ja yhteistyö niiden kanssa. Kaltaiselleni nössölle huskyajelu tarjosi sopivassa määrin extremeä ja villiä luontoa.
Sallassa pääsee tietysti myös poroajelulle. Lasten ollessa vielä alakoululaisia kävimme Poropuiston pororetkellä, jossa ajettiin reen kyydillä poroja ruokkimaan. Elämys sekin etelän ihmisille. Muistan kuitenkin hyvin, kuinka huvittuneita meille mökkiä rakentaneet paikalliset rakennusmiehet olivat, kun säntäsin kuvaamaan tontillamme lepäillyttä poroa. Jos poronomistajia ei lasketa, lappilaisille porot ovat ennemminkin arjen riesa kuin ihastelun aihe. Sallassakin ne aiheuttavat ainoat liikenneruuhkat.
Mutta jos me etelän ihmiset haluamme poroja luonnossa nähdä, varminta aikaa porojen kohtaamiseen on kesä. Talvella ja ruska-aikaan Sallassa reissattuamme olemme nähneet vain yksittäisiä poroja, joillain kerroilla ei ainuttakaan. Sen sijaan kesällä pitkin poikin Sallaa ajellessamme ”törmäsimme” tuon tuosta mäkäräisiä teiden varsille paenneisiin vaatimiin vasoineen. Kesällä porot toisaalta ovat rähjäisen näköisiä karvanlähdön vuoksi.
Sallassa moottorikelkkareittejä on noin 530 kilometriä, joista 175 kilometriä on virallisia kelkkareittejä. Ruuhitunturin lisäksi olemme kelkkailleet Pitkälammille ja Aatsinkiin.
Kelkkareitteihin pätee sama kuin latuihinkin, joulun tienoilla kaikkia reittejä ei ole vielä avattu. Pääsiäisen aikaan osa reiteistä puolestaan saattaa olla kuoppaisessa kunnossa, kun talven tuiskut ovat muodostaneet reiteille dyynimäisiä töyssyjä (tämä lienee ongelma yhtälailla myös muualla). Siinä on varsinkin kyytiläinen lujilla ja reisilihakset koetuksella, kun edessä olevia töyssyjä on vaikea ennakoida. Mutta askelmittaria on moottorikelkkaillessa tasaisemmallakin menolla helppo huijata 😀
Pitkälammin kammi on mukavan ajomatkan päässä hiihtokeskukselta. Siellä on myös kota, jossa pääsee nautiskelemaan eväitä. Aatsingin ”kylä” puolestaan on omalla oudolla tavalla kiehtova, sillä täydellisen keskellä ei mitään sijaitsee vanha hylätty vanhainkoti, jossa kuulemma kummittelee. Harmi, etten ole tullut rakennusta kuvanneeksi. Maisematkin ovat Aatsingissa kohdillaan, myös kesällä ja syksyllä.
Tänä talvena Sallassa on uutuutena lumikenkäreitti korkeammalle Sallatunturille (vanhalta nimeltä Iso Pyhätunturi). Sallatunturit kiertävältä patikkareitiltä on aiemminkin talvisin päässyt lumikenkäillen poikkeamaan korkeamman tunturin laelle, mutta nyt on erikseen merkitty toinenkin reitti eikä tunturin huiputtajan tarvitse enää taivaltaa edestakaisin samaa reittiä.
Matka tunturin laelle on hengästyttävä mutta henkeä salpaava. Viima ylhäällä tunturissa voi olla viuhuvaa, mutta näköalatornista avautuvat näkymät palkitsevat ponnistelut. Tännekin voisi toivoa kotaa, jossa lämmitellä ja käristää makkaraa. Juomaa joka tapauksessa kannattaa mukaan pakata, sillä voin luvata, että kiivetessä alkaa janottaa.
Tänä jouluna matkailijat eivät vielä olleet tainneet uutta reittiä löytää tai sitten uusi lumi ja tuisku olivat peittäneet muiden jäljet ylhäällä tunturissa. Alempana reitti jo näkyikin hyvin, eikä ylhäälläkään reitin lumeen katoaminen erityisemmin haitannut. Reitti oli merkitty kohtuullisen hyvin sinisin auraustikuin. Paikka paikoin seuraava tikku meinasi kadota näköpiiristä, mutta kun malttoi pysähtyä katselemaan ympärilleen, ne kyllä aina löytyivät.
Aikaa noin 5 kilometrin lenkkiin minulta meni parisen tuntia. Patikkareitin kävelin ja kannoin lumikenkiä, koska reitti käveltävissä oli. Viimeisellä puristuksella lumikengät olivat hyvä apu, sillä ylös vievät raput olivat lumen peitossa. Alas tulinkin sitten toista reittiä, jonne jalkaisin ei olisi ollut asiaa.
Lumikenkäillen Sallassa pääsee ihastelemaan myös muita kohteita, jotka jalkaisin tai hiihtäen olisivat muuten tavoittamattomissa. Tammakkojärven läheisyydessä sijaitsevalle jääpahtalle on Sallan Poropuistosta lyhyehkö matka. Poropuisto tekee jääpahtalle arktisia lumikenkäretkiä, mutta tämän luonnon taideteoksen löytää kyllä omatoimisestikin.
Poropuisto tarjoaa jääpahtaretken lisäksi myös lumikenkäretkiä Ruuhitunturille ja revontulia metsästämään.
Tällaiselle keski-ikäiselle kuntonsa laiminlyöneelle satunnaiselle reippailijalle kävelykierros Keselmäjärven ympäri on sopivan chilliä liikuntaa. Rinteiden alapuolella sijaitsevalla järvellä on myös hyvä paikka revontulien kuvaamiseen. Tai oletan niin, sillä vielä en ole onnistunut Sallassa kertaakaan kunnollista revontulien loimua näkemään saati kuvaamaan. Aurinkotuulen eivät ole olleet minulle suotuisia.
Keselmäjärvellä on kaksikin grillikotaa/ laavua, jonne voisi mennä revontulia odotellessa grillailemaan. Keselmäjärven rannalla on myös Sallainen caravan, johon ainakin vanhempani ovat olleet tyytyväisiä. Lisäksi SnowLounge vuokraa lasi-iglua, jossa voi Keselmäjärvellä yöpyä ja ihailla revontulia.
SnowLounge pystytettiin hiihtokeskukselle ensimmäisen kerran talvella 2017. Kemin lumilinnalle tai isojen laskettelukeskusten vastaaville se jää toiseksi, mutta sympaattinen tämä vuosi vuodelta palvelujaan kasvattanut tunnelmallinen lumilinna on. Alunperin SnowLounge toimi lumibaarina, mutta muistaakseni jo seuraavana vuonna se alkoi tarjota mahdollisuutta yöpymiseen. Lisäksi SnowLoungessa on ravintola ja jääkappeli, jossa on vihkiäisiäkin vietetty.
SnowLoungen tarinakin on sympaattinen. SnowLoungea pyörittää saksalainen matkailualalla työskennellyt mies vaimonsa kanssa. Idean jääbaariin syntyi heidän lapsensa toiveesta saada lumilinna. Tai näin ainakin muistan kuulleeni 🙂
Viimeistään Vain elämää -ohjelman 11. tuotantokauden viimeisen varsinaisen jakson päätyttyä monet toimittajat kilvan riensivät kertomaan olleensa tämän kauden artistikattauksen suhteen väärässä. Kaikella kunnioituksella kollegoita kohtaan, tämä oli ilmeisesti turvallinen ja mukava aihepiiri osoittaa olevansa vain ihminen eikä kaikentietävä 😉 Toimittajakunnalle kun oman erehtyväisyyden tunnustaminen on välillä jokseenkin vaikeaa. Mutta ei tämä onneksi ole vain meidän toimittajien helmasynti, samaan sortuvat muun muassa opettajat, poliisit ja lääkärit.
Minulle mahdollinen väärässäoleminen ei ole mikään ongelma, koska hyvin harvoin olen väärässä, jos silloinkaan 😉 Tällä kertaa pääsen myös sanomaan, että minulle ei ollut mikään yllätys, että Vain elämää 11. tuotantokausi oli menestys. Eikä se mistään koronasta johdu, kuten eräässäkin analyysissa pohdiskeltiin. Se johtui muun muassa siitä, että kerrankin artistikattaukseen oli valikoitunut myös muusikoita, joiden edustamassa genressä ja joiden persoonassa on särmää.
Aivan totta, että aiemmilla kausilla on ollut suurempia hittejä tehneitä upeita muusikoita, joiden taustat ja nousu tähdiksi ovat mielenkiintoisia tarinoita. Hirvensalmen pöydän ääressä on aiemmilla kausilla todellakin istunut artisteja, joiden lahjakkuus häikäisee. Mutta kaikkien, Toni Wirtanen ja räppärit mukaan lukien, musiikki on ollut niin sanotusti salonkikelpoista ja kriitikoidenkin ylistämää. Ja nyt sitten Hirvensalmelle asteli Klamydian Vesku Jokinen, jonka musiikkia ei takuulla yksikään itseään kunnioittava kriitikko tai musiikkitoimittaja suostu kiittelemään.
Tämän kauden viehätys perustui myös siihen, ettei nyt yritettykään vääntää megahittejä uuteen uskoon, vaan artistit olivat löytäneen toistensa laajasta tuotannosta myös vieraammaksi jääneitä kappaleita, joista tekivät aivan kuin omia kappaleitaan. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Herra Ylpön Ressulta esittämä Pilvenpiirtäjä nukkuu ja Vesku Jokisen Jannika B:ltä esittämä Aplodit mulle. Itselleni tämä sapluuna toimi paremmin, sillä isot hitit ovat vain liian suuria coveroitavaksi.
Olen seurannut Vain Elämää sen alusta alkaen. Lähes kokonaan katsomatta ovat jääneet vain Espanjassa kuvatut kaudet, joista ensimmäisen kappalekoosteita kuitenkin tulin katselleeksi. Kesken jäi myös yhdeksäs tuotantokausi, johtuen pitkälti Lauri Ylösestä, jonka versiot saivat niskavillat pystyyn, ja Ellinoorasta, joka alkoi muistuttaa itkuvirsien itkijänaista.
Päättynyt tuotantokausi on minusta heittämällä koko ohjelmasarjan parhaimpia. Ihan vaikka vain sillä perusteella, että tältä kaudelta tulee jäämään versioita jatkosoittoon ja muistiin. Jos mietin koko ohjelmasarjan tuotantoa, pystyn kaivamaan muististani vain muutamia kappaleita ja vielä harvempaa joskus kuuntelen:
Omat suosikkini eivät tällä viimeisimmälläkään tuotantokaudella noudata ”yleistä mielipidettä”. Minusta kovasti hypetetty Mariska on loistava sanoittaja, mutta ei kovin kaksinen laulaja. Liian ylevää, korkealentoista ja taiteellista esiintymistä minun makuuni. Yleisesti ottaen en muutenkaan ole mikään balladien tai laahaavan musiikin ystävä. Ja ehkä huumori pukee Stigiä paremmin kuin Mariskaa, Sami Kuronen ennemmin vaivaannutti kuin huvitti. Ja sai kaipaamaan alkuperäistä Klamydia-versiota, vaikka Niina Autio -biisi ei millään muotoa iske. Stigin Stigidilaatiosta muokattu Mariskalaatio oli härskiydessään kieltämättä kyllä kova.
Koko kaudelta itselleni isoimmiksi suosikeiksi nousivat Vesku Jokisen Nordinilta esittämä Huominen on sun (koska omat lapset ovat nuoria aikuisia ja oman tiensä alussa ja koska itselläni on sama punkrockasenne kuin Veskulla) ja Herra Ylpön Jannika B:ltä esittämä Aurinko (mies on sitä nyt ahkerasti soittanut ja olen itsekin alkanut pitää siitä kerta kerralla enemmän. Tämän tulkinnan shamaanihenki vetosi). Pakko on myös mainita Stigin Kuningaskobra, koska olihan se mahtava piristysruiske tähän ankeaan pimeään syksyyn ja korona-aikaan.
Toivottavasti Vain elämää tullaan vielä jatkossakin näkemään. Tulevaisuudessa haluaisin kuulla Battle Beastin Noora Louhimolta suomenkielisiä tulkintoja (mieletön laulaja, joka laulaa korkealta ja kovaa mutta myös matalalla raspikurkulla). J. Karjalaisen laajasta tuotannosta löytyisi useita helmiä coveroitavaksi. Mielenkiintoista olisi myös kuulla, miten Jarkko Martikaisen omintakeinen tuotanto taipuisi toisten artistien esittämäksi. Haloo Helsingin laaja ja polveileva tuotanto tarjoaisia monia mahdollisuuksia ja Elli Haloon persoonallista laulua on ilo kuunnella.
Martti Syrjä tietysti olisi ikoninen musiikkileiriläinen ja Samuli Putro kuuluisi ehdottomasti myös Hirvensalmelle. Ja lopuksi vielä esitän luultavasti kaksi mahdotonta toivetta: Anna Eriksson ja Jouni Hynynen. Erikssonista olen saanut niin hankalan ja äksyn naisen mielikuvan, että lienee turha toivo toivoa häntä Hirvensalmelle. Mutta se olisikin juuri mielenkiintoista, kun joukossa olis yksi, joka edustaa täysin omaa ajattelua. On hän toki hyvä laulajakin, ehkä hänellä on myös pehmeä puoli.
Hynysen mukana oloa puolestaan toivoisin hänen sanoitustensa vuoksi. Loistavat sanoitukset jäävät monelta kuulematta ja huomaamatta, koska örinärokki ei edusta valtavirtaa.
Marika Timonen 